»Niin, ovathan ne, mutta niiden tähden on vastus lapsista, jotka pyrkivät kätten välitse niistä marjoja poimimaan.»
»Ja ukonhatut ne näyttävät yhtä kopeilta kuin ainakin.»
»Niin», vastasi mrs Smith syventyen opettavaisesti asiaan, »meneväthän ne mukiin toisten joukossa eivätkä kysy suurta vaivaa. Samaa sopii sanoa noista päivänkakkaroista. Niistä kukista minä pidän paljon, vaikka ovatkin yksinkertaisia. John sanoo, ettei hän välitä sellaisista kukista, mutta miehillä ei ole silmää millekään somalle. Hän sanoo pitävänsä eniten kukkakaalista. Ja minä vakuutan, että kevätaikana saan pelätä ja vapista, sillä se on selvää murhaa.»
»Älkäähän toki, mrs Smith.»
»John kaivelee juuret ylt'ympäri, nähkääs. Ja niin se hänen lapionsa liikkuu, kuinka kulloinkin sattuu, puhki juurien, sipulien ja kaiken, mikä ei ole noussut pinnalle ihan näkyviin, ylösalaisin hän kääntää kaikki ja leikkaa viipaleiksi. Viimeksi kun menin tulpaanejani hoitelemaan, niin mitäs näinkään: kaikki sipulit nurinniskoin ja varret väärinä. Hän oli ne keväällä mullistanut, mutta nuo ovelat luomukset olivat pian havainneet, ettei taivas ollut siellä, missä se ennen oli ollut.»
»Entä mitä ovat nuo pitkäkukkaiset tuolla aidan vieressä?»
»Nekö? Siunatkoon, ne ovat noita kauheita Jaakopin tikapuita! Niitä en voi kiittää; minua hartaasti harmittaa, että ne niin mielellään viihtyvät siinä, missä niitä ei kaivata. Ne saattavat olla hyviäkin tavallansa, mutta minä en huoli sellaisista, joita hoidonpuute ei tapa. Teinpä mitä tahansa, kaivoin, raavin, revin, aina niitä vain on liikaa. Minä katkon niiden juuret, mutta pinnalle ne vain työntyvät, kolmin kerroin voimallisempina. Jos heitän ne aidan taakse, niin siellä ne kasvavat ja tuijottelevat minua päin, niinkuin nälkäinen koira kartoitettuna, ja ryömivät takaisin viikon tai parin kuluessa. Niitä on siellä ja niitä on täällä, ja jos istutatte niitä paikkaan, missä mikään muu ei voi menestyä, niin saatte niitä yllin kyllin kuukauden tai kahden kuluessa. John rakensi uuden tunkion tässä viime kesänä ja sanoi: 'Kuulehan, Maria, jos sinulla on joitakin kukkia tai muuta sentapaista, niin istuta minun tunkioni ympärille, jotta se hieman peittyy näkyvistä, vaikka ei siinä suinkaan mikään erinomainen kasvi viihtyne.’ Mitäs muuta: minä ajattelin, että onpahan tuossa Jaakopin tikapuut; minä pistän sen sinne, eihän se sellaisessa paikassa voi mitään haittaa matkaan saattaa.’ Ja niin minä niitä sinne istutin. Ne kasvoivat kasvamistaan, tunkiossa ja tunkion vieressä, peittäen sen kohta kokonaan. Kun joku sitten mieli sitä käyttää kasvitarhassaan, niin mitäs hän sanoi: 'Peijakas sinun kukkasi periköön, Maria! Ovat syöneet kaiken hyvän minun tunkiostani, niin ettei se ole hiekkakasaa parempi!’ Niin olivat tehneet, ne ahnaat. Minä uskon, etteivät ne oikeastaan kukkia olekaan, vaan mitä lienevät rikkaruohoja, jos totuus tunnustetaan.»
Samassa saapui Robert Lickpan, sianpistäjä ja ajomies. Keittiössä riippuva syötetyn otuksen ruho halkaistiin selkärankaa pitkin. Mrs Smith keitteli sillävälin lientä.
Halkaisemisen ja paloittelun välillä pantiin olut kiertämään, ja Worm ja sianpistäjä kuuntelivat John Smithin kuvausta siitä, kuinka hän oli kohdannut Stephenin. He kuuntelivat, silmät tyhjinä tuijottaen pöytäliinaan, jottei mikään ulkomaailman asia häiritsisi heidän yrittäessään kohtausta tarkoin mieleensä kuvata.
Stephen tuli alakertaan kesken kertomusta, ja hänen saapumisensa sekä tervehdysten aiheuttaman pienen keskeytyksen jälkeen tarina jatkui, ikäänkuin ei hän olisi läsnä ollutkaan, ja se kerrottiin hänellekin, kuten henkilölle, joka ei asiasta mitään tiedä.