»’Hei’, sanoin minä, kun sain hänet näkyviini, 'tuolla se poika tulee, sillä minä tunnen hänet hänen isoisänsä käynnistä’; hän näet astelee ihan samoin kuin isä-vainajani. Oli siinä sentään jotakin 'irti maasta’, joka minua kummastutti. Hän tuli lähemmäs, ja minä sanoin: ’Se on poika; minä tunnen hänet mustasta laukustansa pitkän matkan tulijaksi.’ Mutta tie on auki koko maailmalle, ja saattaahan niitä matkamiehiä olla useampiakin. Mutta minä pidin silmäni kovana ja sanoin Martinille: ’Se on poika, sillä minä tunnen hänet tuosta kepin pyörittämisestä ja tutusta askelesta.’ Sitten hän tuli lähemmäksi ja sanoi: 'All right’. Sitten jo sopi vannoa, että se oli hän.»
Nyt arvosteltiin Stephenin ulkomuotoa.
»Posket ovat nyt vähän laihemmat kuin silloin, kun näin hänet pappilassa enkä ollenkaan miestä tuntenut, uskokaa pois,» sanoi Martin.
»Mitä ihmettä», virkkoi toinen kääntämättä katsettansa Stephenin kasvoista, »minä olisin tuntenut hänet missä tahansa. Isänsä nenä ihan pilkulleen.»
»Niin minulle on usein sanottu», virkkoi Stephen vaatimattomasti.
»Pitempi hän on aivan varmasti», sanoi Martin tarkastellen Stepheniä kiireestä kantapäähän.
»Minä ajattelin, että hän on ihan saman kokoinen», virkkoi Worm.
»Siunatkoon, se johtuu siitä, että hän on samalla lihonut». Ja kaikkien silmät suuntautuivat tutkivaisina kohti Stephenin liivejä.
»Minä olen vain tällainen vaivainen ukko-rähjä, mutta voinpahan tehdä myönnytyksiä», sanoi William Worm. »Kuinka hän tulikaan vieraana ja muukalaisena Swancourtin pappilaan, ja yksikään sielu ei häntä tuntenut monien vuosien jälkeen! Elämä on kiperä ja kapera, Stephen — mutta luulenpa, että minun pitää sanoa teille 'sir'?»
»Ei ollenkaan, se ei ole nyt tarpeen», vastasi Stephen, vaikka tekikin mielessään päätöksen kartella tuon tutunomaisen veikon läheisyyttä niinpiankuin tulisi anelemaan itselleen Elfriden kättä.