»Vai niin», virkkoi Worm mietteissään, »joku muu ei olisi tyytynyt vähempään. Onpa ero miehillä.»
»Ja samoin sioilla», huomautti John Smith silmäillen oman sikansa halkaistua ruhoa.
Robert Lickpan, sianpistäjä, tunsi tässä kohden olevansa kutsuttu ottamaan osaa keskusteluun.
»Niin, onhan niillä oma luontonsa sioillakin», huomautti hän aluksi.
»Niitä on sattunut minun tielleni merkillisiäkin.»
»Sitä en epäile, mestari Lickpan», vastasi Martin, jonka äänensävy ilmaisi, että hänen vakaumuksensa samoinkuin hyvä käytöksensäkin vaati sellaista vastausta.
»Niin», jatkoi sianpistäjä, niinkuin ainakin henkilö, joka on tottunut siihen, että häntä kuunnellaan. »Eräskin oli kuuromykkä, ja me emme saaneet selville, mikä sikaa oikeastaan vaivasi. Se söi niinkuin ainakin, jos näki ruuhensa, mutta jos oli selkä ruuheen päin, niin sai kolistella sankoa vaikka koko päivän; sika-parka ei kuullut yhtään mitään. Mutta hyvin se lihoi, ja minä en ole ikänäni nähnyt sian paremmin aukeavan, kun se oli tapettu, ja mureata se oli syötävää, ei paremmasta apua; vaikka höyhenenruodin läpi olisi sen imenyt.»
»Toinen taas», kävi pistäjä jatkamaan, kun oli sitä ennen antanut kulauksen olutta lipua alas kurkusta aivan omia aikojansa ja oli asettanut haarikkansa ihan samaan paikkaan, mistä oli sen ottanut — »toinen tuli sekopääksi.»
»Sepä surullinen juttu!» hymisi mrs Worm.
»Niin sen kävi, raukan! Niin sekopääksi kuin ikänä voi tulla kristitty ihminen. Aikaisemmin se oli ollut hyvin alakuloinen eikä sitä suinkaan koskaan pidetty minään toivorikkaana sikana. Se oli Andrew Stainerin sika — ei kenenkään muun kuin juuri hänen.»
»Minä muistan sian vielä varsin hyvin», todisti John Smith.