»Hoh-hoh-hoo!» nauroi John Smith, joka oli kuullut sen tuhat kertaa.
»Hih-hih-hii!» nauroi William Worm, joka ei ollut sitä milloinkaan kuullut, mutta pelkäsi asiaa ilmaista.
»Sinun isoisäsi ei ollut mikään tuhma poika, kun teki tuon jutun», virkkoi Martin Cannister siirtyen iloisen arvostelun ilmavampaan piiriin.
»Olihan hänellä pää kohdallansa. Ja nähkääs, kun Lickpaneille on aina siunautunut pojanköllejä, niin juttu on siirtynyt eteenpäin aina meidän päiviimme asti.»
»Jooseppi raukka, teidän toinen poikanne, ei valitettavasti saa milloinkaan tilaisuutta sitä seurassa esittää», virkkoi mrs Worm mietteissään.
»Eipä kylläkään. Niin, isoisä oli nokkela poika, kuten sanottu; mutta olen minä tuntenut vielä nokkelamman. Se oli Levi-setä. Levi-setä teki nuuskarasian, jonka avaamisen piti antaa päänvaivaa hänen ystävillensä. Hänellä oli tapana panna se kiertämään häissä, ristiäisissä ja muissa hupaisissa seuroissa, ja antaa miesten koetella kekseliäisyyttänsä. Siinä erinomaisessa nuuskarasiassa oli takana jousi, joka liikkui edestakaisin, sarana siinä kohdassa, missä kansi näytti olevan, toisessa päässä vetotappi, etupuolella ruuvi ja nuppeja ja pykäliä kaikkialla. Toinen koetteli jousta, toinen tappia, mutta miten lienevätkin yrittäneet, rasia ei auennut. Missä nyt luulette rasian salaisuuden piilleen?»
Kaikki ilmaisivat kasvojensa ilmeillä, että heidän yhdistetyt ajatuksensa eivät kyenneet pulmaa ratkaisemaan.
»Rasia ei auennut ollenkaan. Se ei ollut tehtykään aukeamaan, ja olisi voinut yrittää aina tuomiopäivään asti, sillä rasian kansi oli tiukasti kiinniliimattu.»
»Syvät oli miehellä meiningit, kun teki sellaisen rasian.»
»Niin oli. Se oli ihan Levi-sedän tapaista.»