Ilmassa helähti ääni, joka kuului tulevan siltä suunnalta, missä Castle Boterel sijaitsi. Siellä löi kirkon kello, ja sen ääni kaikui tyynessä ilmassa niin selvänä kuin se olisi tullut viereisestä tornista, joka yksinäiseen hiljaisuuteensa vaipuneena ei antanut mitään sellaisia elonmerkkejä.
»Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan, yhdeksän.» Stephen laski huolellisesti lyönnit, vaikka hyvin tiesikin niiden luvun ennakolta. Kello oli yhdeksän. Oli se hetki, jonka Elfride itse oli maininnut sopivimpana kohtaamisen hetkenä.
Stephen seisoi kirkon ovella ja kuunteli. Hän olisi kuullut toisen henkilön hengityksen oven kaaren alla; siellä ei ollut ketään. Hän painui syvemmälle oviaukkoon, istui kivirahille ja odotti sykkivin sydämin.
Heikkoina kuuluvat äänet vain tehostivat hiljaisuutta.
Niistä huomattavin oli kaukaa rannikolta kuuluva meren nousu ja lasku. Heikompana kuului loitolta yökehrääjän ääni. Kaikkein heikoimpia vaikutelmia heikkojen joukossa aiheuttivat lentävät hämähäkinsiimat, lähellä kirkonovea vaivalloisesti ryömivä konna, mato, joka yritti kiskoa maahan lakastunutta lehteä ja tuulenhenki, joka saapui yhä lähemmäksi ja vaimeni olemattomiin hänen eteensä, siivekäs siemen taakkanansa.
Kaikkien noiden pehmeiden äänien joukossa ei ollut sitä ainoata pehmeätä ääntä, joka yksin oli hänen ikävöimisensä esineenä — Elfriden astunnan ääntä.
Stephen istui siten kokonaisen neljännestunnin kuulostaen, jäsentäkään tukahduttamatta. Sitten hän asteli kirkon länsipuolelle. Hänen ehdittyään tornin kulmaukseen häntä vastassa oli valkoinen hahmo. Hän vetäytyi säikähtyneenä takaisin, mutta malttoi kohta mielensä. Siinä oli nuoren Jethwayn hautapaasi, joka yhä näytti yhtä uudelta kuin sinä päivänä, jolloin se oli pystytetty. Se valkoinen kivi, josta se oli hakattu, vaikutti omituisen kaamealta paikkakunnan kivilouhoksista peräisin olevien tummien paasien keskellä.
Stephenin mieleen johtui se yö, jona hän oli Elfriden keralla siinä istunut, ja hän muisti varsin hyvin, kuinka oli silloin pahoitellut, että Elfride oli, jospa vasten tahtoansakin, ottanut vastaan lemmenpalvontaa jo ennen hänen tuloansa. Mutta nykyinen kouraantuntuva pelontunne sai tuon entisen tunnon näyttämään aivan joutavalta, ja niin hän asteli hautojen lomitse kirkkomaan rajalle, mistä päivän aikaan saattoi selvästi nähdä pappilan ja Swancourtien nykyisen asumuksen. Kukkulalle johtavalta polulta ei kuulunut askeltakaan, mutta viimeksimainitun talon ikkunasta loisti valo.
Stephen tiesi, ettei voinut olla kysymystä mistään erehdyksestä aikaan tai paikkaan nähden ja ettei lupauksen täyttämistä voinut estää mikään vaikeus. Hän odotti vieläkin siirtyen kärsimättömyydestä sellaiseen mielentilaan, jossa ajan kuluminen ei herättänyt mitään vaikutelmaa. Hänet herätti haavelmistaan Castle Boterelin kello.
Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen.