Vasara iski vain kerran enemmän, mutta kuinka toisenlainen olikaan sen herättämä tunnelma!
Stephen lähti kirkkomaalta vastakkaisesta portista ja asteli kukkulanrinnettä alaspäin. Hän liikkui hitaasti kohti Elfriden kodin veräjää, avasi sen hiljaa ja käveli hiekoitettua käytävää pitkin ovelle. Siihen hän pysähtyi muutamaksi minuutiksi.
Sitten kuului hänen korvaansa miehen äänen hiljaa lausumia sanoja avoimesta ikkunasta nurkan takaa. Niihin vastasi heleä, pehmeä nauru. Elfride siellä nauroi.
Stephen tunsi tuskan sydäntänsä kalvavan. Hän palasi samaa tietä, jota oli tullut. On olemassa pettymyksiä, jotka meitä kiduttavat, ja on toisia, jotka iskevät meihin hautaan asti säilyvän haavan. Viimeksimainitut ovat niin tuimia, ettei mikään saman toiveen myöhempi tyydytys voi niitä täysin parantaa: ne merkitään onnen ikuiseksi häviöksi. Niin oli nyt Stephenin laita: unelmaa kruunaavana sädekehänä oli ollut heidän salainen kohtauksensa, ja vaikka Elfride olisikin tullut hänen luoksensa nyt, kymmenen minuutin kuluttua, pettymys olisi sittenkin yhä tuntunut.
Saavuttuaan kotiinsa nuori mies löysi sieltä kirjeen, joka oli saapunut hänen poissaollessaan. Luullen sen sisältävän jonkin syyn Elfriden poisjäämiseen, mutta voimatta kuvitella, kuinka se hänen tekonsa oikeuttaisi, Stephen avasi nopeasti kirjekuoren.
Kirjeessä ei ollut sanaakaan Elfrideltä. Se sisälsi vain hänen kahtasataa puntaansa koskevan talletustodistuksen. Toisella puolella oli sekinkaava, johon Elfride oli merkinnyt saman summan, sekin haltijalle maksettavaksi.
Stephen oli ymmällä. Hän yritti arvailla Elfriden vaikuttimia. Kun ottaa huomioon, kuinka vähän Stephen tunsi hänen aikaisempia tekojansa, on myönnettävä, että hän arvaili varsin älykkäästi: että aamuisen tiedonannon ja illan sanattoman kieltäytymisen välimaalla oli tapahtunut jotakin sellaista, mikä oli kerrassaan muuttanut Elfriden suhtautumisen häneen.
Stephen ei tietänyt, mitä tehdä. Nyt tuntui mielettömältä lähteä seuraavana aamuna Elfriden isän luo, kuten hän oli ajatellut, pyytämään häntä suostumaan heidän kihlaukseensa, koska oli otettava huomioon se mahdollisuus, ettei Elfride itse ollut enää hänen puolellansa. Viisaalta näytti yksi ainoa menettelytapa: odottaa ja nähdä, mitä päivät toisivat tullessaan, lähteä Birminghamiin suorittamaan hänelle uskottu liiketehtävä, palata, ottaa selkoa, oliko mitään tapahtunut, ja koettaa, mitä kohtaaminen voi vaikuttaa. Hänen peräytymisensä aiheuttama hämmästys voisi kenties saada Elfriden osoittamaan piilevää lämpöänsä yhtä nimenomaisesti kuin entisinä aikoina.
Tämä kärsivällisyyden näyte soveltui hyvin Stepheninlaisen miehen luonnonlaatuun. Yhdeksän miestä kymmenestä olisi kenties menetellyt ihan toisin: hyökännyt Elfriden läheisyyteen, hyviä tai huonoja keinoja käyttäen, ja saanut aikaan jonkinlaisen ratkaisun — edukseen tai vahingokseen.
Seuraavana aamuna hän lähti Birminghamiin. Vielä yksi kotipuolessa vietetty päivä ei olisi asiaa haitannut, mutta hän ei voinut levätä, ennenkuin oli aloittanut ja suorittanut loppuun sen ohjelman, jonka oli itselleen asettanut. Ruumiillinen toimeliaisuus karkoittaa usein pelontuskan yhtä täydellisesti kuin saavutettu varmuus.