XXV
Näinä poissaolon päivinä Stephen eli vaihtelevissa mielentiloissa. Milloin hänen tunneliikuntonsa olivat toimeliaat, hän oli tuskan vallassa. Milloin hän ei ollut tuskan vallassa, hänen toimitettavanansa oleva liikeasia ajoi nimenomaisin väkivalloin hänen mielestänsä kaikki Elfrideä ja rakkautta koskevat syvät mietteet.
Viikon lopulla lähtiessään paluumatkalle Stephen oli kypsytellyt jokseenkin varmaksi sen päätöksen, että lähtisi näkemään Elfrideä kasvoista kasvoihin. Hän käytti tälläkin kertaa mielireittiänsä — pienellä kesähöyryllä Bristolista Castle Botereliin — koska rautateitse kulkien nopeuden nojalla säästetty aika tuhlautui vaihdeasemilla odottaessa ja radan kaarrellessa.
Oli kirkas hiljainen ilta syyskuun alussa, kun Stephen jälleen astui maihin tuossa pienoisessa kaupungissa. Hän tunsi halua viipyä hetkisen laiturilla, ennenkuin lähtisi nousemaan kukkuloille, sillä hänen mielessään oli syntynyt romanttinen aie kulkea kotiin Elfriden asunnon tietä, ja hän halusi liikkua sen läheisyydessä vasta sitten, kun illan varjot suojasivat hänet riittävästi havaitsijoilta.
Niin odotellen yön tuloa hän silmäili rauhallista näkymöä, johon lännen kalpea kajaste loi alakuloisen yksivärisen, hitaasti hämärtyvän valaistuksen. Ilmaantui näkyviin tähti, sitten toinen ja kolmaskin. Ne välkkyivät kahden satamassa lepäävän hiiliprikin raakapuitten ja köysistön lomitse, ikäänkuin olisivat olleet niihin kiinnitettyjä pienoisia lamppuja. Vuoksivetten hiljainen nousu keinutti uneliaasti niiden mastoja pulpahdellen ja poristen joutilaan säännöllisesti laiturin kulmissa ja koloissa.
Iltahämärä oli nyt kyllin taaja hänen tarkoituksiinsa, ja kun hän, sangen alakuloisena, oli lähtemässä, liukui sataman keskiosaan pieni, kahta henkilöä kantava venhe, kevyenä kuin varjo. Venhe saapui hänen kohdallensa, lipui ohi ja laski maihin laiturin toisessa päässä, Stephen oli havainnut airojen sulavasta liikunnosta, että toinen venheessäolija oli mieshenkilö. Kun pari sitten nousi portaita tullen paremmin näkyviin, Stephen voi erottaa, että toinen henkilö oli nainen, ja että hänellä oli päähineessään jokin valkoinen koriste — nähtävästi sulka. Tuo valkoinen täplä oli ainoa näkyvä kohta hänen vaatetuksessaan.
Stephen jäi heidän jälkeensä, ja he lähtivät menemään menojansa. Stephen lähti hänkin astelemaan ja unohti pian koko seikan. Kuljettuaan sillan yli, jätettyään valtatien ja aljettuaan edetä läntisen Endelstowin laakson johtavaa polkua hän kuuli veräjän kilahtavan kiinni muutaman askelen päässä edellänsä. Saavuttuaan veräjälle hän kuuli ihan samanlaisen kilahduksen toiselta, kauempana sijaitsevalta veräjältä. Ilmeisesti joku henkilö tai joitakin henkilöitä oli kulkemassa polkua hänen edellänsä nurmipeitteen vaimentamin askelin. Stephen asteli nyt hieman nopeammin ja havaitsi kaksi hahmoa. Toisen hatussa hohteli se valkoinen sulka, jonka hän oli nähnyt naishenkilön hatussa laiturilla; siinä oli sama pari, joka oli soutaen saapunut. Stephen jäi hieman kauemmaksi jälkeen.
Laakson pohjasta, jota polku oli tähän saakka noudatellut, solisevan puron vartta kulkien, lähti nyt toinen polku nousemaan vasemmalla kädellä olevan kukkulan rinnettä. Tämä polku johti ainoastaan mrs Swancourtin kartanoon ja pariin sen läheisyydessä sijaitsevaan asumukseen. Se oli pitkät matkat vailla ruohopeitettä, ja Stephen tiesi edellänsä kulkevan parin lähteneen tätä tietä, koska irralliset kivet toisinaan narskahtelivat heidän jalkojensa alla. Stephen kulki samaan suuntaan, mutta astui — itsekään tietämättä minkätähden — varovammin kuin edellä kulkevat. Hänen mielensä askarteli vaistomaisesti kysymyksessä, kuka tuo naishenkilö voi olla — joku kartanon vieras, palvelijatar vaiko Elfride? Hän tiedusteli itseltänsä tiukemmin: voiko tuo lady olla Elfride? Kiusallisen voimakkaana palasi mieleen Elfriden taannoisen selittämättömän poisjäämisen mahdollinen syy.
He astuivat kartanon alueelle sivuveräjästä, josta lähtien polku — nyt leveänä ja hyvin hoidettuna — johti haaveellisesti kierrellen kahdeksankulmaiseen puistomajaan, jota nimitettiin Belvedereksi, koska sen viheriäisiltä istuimilta avautui laaja näköala ympäristöön. Polku johti tuon korkean kohdan yli sekä kartanoon että toisella puolen sijaitsevaan puutarhurin asumukseen kääntyen sitten itäiseen Endelstowiin. Stephen ei niin ollen arkaillut astua pitkin käytävää, jota tuskin sopi sanoa yksityiseksi.
Hän oli kuulevinaan portin avautuvan ja sulkeutuvan takanansa, mutta ei nähnyt ketään, kun kääntyi katsomaan.