Venheen väki saapui kesämajan luo. Toinen heistä sanoi:
»Pelkäänpä, että saamme nuhteita, kun olemme viipyneet näin kauan.»
Stephen tunsi kohta tutun äänen, joka nyt soi rikkaampana ja täyteläisempänä kuin ennen. »Elfride!» kuiskasi hän itsekseen, nojaten nuoren puun runkoon. Hänen sydämensä oli tauota sykkimästä; hän karttoi etsimänsä selityksen löytämistä.
»Alkaa jälleen tuulla; saarni humisee!» virkkoi Elfride. »Kuuletteko sen? Lieneekö jo myöhäkin?»
Stephen lähti puun luota.
»Minä otan tulta ja katson», kuului mies sanovan. »Mennään kesämajaan, siellä on ilma tyyni.»
Tuo ääni kaikui Stephenin korvissa niinkuin pohjolan lintujen laulu niiden palattua kotimaahansa, vanhana tuttuna, jota ei ollut havainnut niin tutuksi, ennenkuin sen uudestaan kuuli.
He astuivat Belvedereen. Sen alaosan muodosti tiheänlainen rimaristikko, ja ylempänä oli ikkunoiden asemesta aukkoja.
Kuului tulenraapaisu, ja rakennuksen sisäpuolelta säteili kirkas valo. Samassa näkyi karkelevia lehdenvarjoja, runkojenvarjoja, hohtoisia juovia, läikkiä ja kipunoita ja hopeisia lankoja. Se herätti hyttysiä, jotka lensivät valoa kohti, toi näkyviin kirkkaita hämähäkinsiimoja ja häiritsi kastematojen rauhaa. Stephen ei huolinut tarkata noita ilmiöitä, vielä vähemmän ajan kulumista. Hän näki kesämajassa voimakkaasti valaistun kuvan.
Ensinnäkin ystävänsä ja opettajansa Henry Knightin, josta hän oli viimeksikuluneina aikoina vieraantunut; ei mistään muusta nimenomaisesta syystä kuin poissaolon, lisääntyvän iän ja eroavien kiintymysten vuoksi.