»Luultavasti», vastasi Elfride huolestuneena.
»Onko se mahdollista? Tekisipä mieleni tiedustella, kuinka hänen poikansa, minun laiskan suojattini laita on. Sen nojalla, mitä isänne kertoi, täytyy holvin olla mielenkiintoinen. Mitäpä, jos käymme siellä?»
»Luuletteko olevan syytä? Eikö lordi Luxellian liene siellä?»
»Se on varsin vähän todennäköistä.»
Elfride myöntyi, kun ei muutakaan voinut. Hänen sydämensä, jota aluksi oli kouristanut äkillinen pelko, rauhoittui, kun hän ajatteli John Smithin luonnonlaatua. Tuo rauhallinen, vaatimaton mies tulisi varmaan käyttäytymään aivan samoin kuin ennen hänen poikansa kanssa sattuneita lemmenseikkoja, jotka olisivat voineet luoda häneen hieman vaateliaampaa sävyä. Niinpä Elfride satulasta astuttuaan tarttui muitta mutkitta Knightin käsivarteen ja lähti hänen kerallansa hautojen yli ja välitse. Muurarimestari tunsi hänet ja nosti hattuansa kunnioittavasti kuten ainakin.
»Minä tiedän, että olette mr Smith, aikaisemman ystäväni Stephenin isä», sanoi Knight tarkasteltuaan Johnin ruskettuneita ja punakoita kasvoja.
»Niin, sir, taidanpa olla.»
»Kuinka poikanne nyt voi? Minä olen kuullut hänestä vain kerran hänen
Intiaan lähdettyään. Luulenpa hänen puhuneen minusta — minä olen mr
Knight; tutustuin häneen joitakin vuosia sitten Exonburyssä.»
»Epäilemättä. Kiitos kysymästä, Stephen voi varsin hyvin ja on Englannissa; hän on kotona. Sanalla sanoen, sir, hän on tuolla holvissa katselemassa kirstuja.»
Elfriden sydän lepatti kuin perhonen.