Se päätös, jossa Elfride oli viimeksikuluneiden viidentoista tunnin aikana pysynyt tarkoitti koko totuuden ilmaisemista, ja nyt oli ratkaiseva hetki käsissä.
He etenivät askel askelelta, mutta Elfride ei virkkanut vielä mitään.
He olivat ehtineet melkein polun päähän, kun Knight keskeytti vaitiolon.
»Mikä olikaan tunnustus, Elfride?»
Elfride oli hetkisen vaiti ja huokasi syvään. Sitten hän lausui:
»Minä sanoin teille eräänä päivänä — tai pikemmin annoin teidän ymmärtää — sellaista, mikä ei ollut totta. Minä luulen teidän luulleen minun sanoneen, että olen yhdeksäntoista vuoden ikäinen seuraavana syntymäpäivänäni, mutta todellisuudessa minä olin yhdeksäntoista jo viime syntymäpäivänä.»
Hetki oli ollut hänelle liian vaikea. Nyt, käännekohtaan tultuaan, Elfride oli jättänyt asian sittenkin ilmaisematta kaikista omantunnonsoimauksista, kaikesta vilpittömyydenrakkaudesta ja kaikesta siitä kaipauksesta huolimatta, jonka tarkoituksena oli lausua tunnustus ja saavuttaa anteeksianto suudelman muodossa. Hän pelkäsi, ettei Knight tulisi antamaan hänelle anteeksi, sitä enemmän, kun ajatteli eilispäiväistä teeskentelyä, joka saattoi liittää inhontunteita hänen pettymykseensä. Varmuus siitä, että saisi vielä yhden päivän ajan nauttia rakkauden onnea, sysäsi syrjään alinomaisen onnen toivon, johon liittyi kaiken menettämisen uhka.
Suunniteltua tunnustusta koskevien ajatusten aiheuttama mielenliikutus värähdytteli hänen sanojansa niin luontevasti, ettei Knight hetkeäkään epäillyt niiden todenperäisyyttä. Hän hymyili ja pudisti lämpimästi Elfriden kättä.
»Rakas Elfie — niin, se te nyt olette — älkää ollenkaan väittäkö vastaan — millainen hurmaava pikku nainen olettekaan — niin omantunnontarkka kaikkein mitättömimmissäkin seikoissa! Minä en tosiaankaan ole milloinkaan ajatellut, onko yhdeksännentoista vuotenne. pää jo saavutettu, vai eikö. Ja eihän minun — pyhän Yrjön nimessä — minun, kaksitoista vuotta vanhemman jurottelijan, sovi sellaisista joutavista välittää.»
»Älkää minua kiittäkö — älkää kiittäkö! Vaikka mielelläni kuulenkin sellaisia sanoja teidän huuliltanne, en kumminkaan niitä nyt ansaitse.»
Knight, joka oli harvinaisen hilpeällä tuulella, piti tuota alakuloista huudahdusta pelkkänä vaatimattomuuden ilmauksena. »Niin», lisäsi hän hetkisen kuluttua, »minä pidän teistä sitäkin enemmän tuon moraalisen täsmällisyyden vuoksi, vaikka sanoinkin sitä joutavaksi.» Hän jatkoi hellän vakavasti: »Eräästä seikasta minä näet naisessa pidän — sielusta, joka on vilpitön ja kirkas kuin taivaan valkeus. Minä voin sietää mitä tahansa, jos se minulla on, — minä en voi antaa mitään anteeksi, ellei sitä ole. Elfride, teillä on sellainen sielu, jos naisella konsanaan. Ja kun se kerran teillä on, niin säilyttäkää se, älkää milloinkaan kuunnelko päivän muotiteorioja, jotka suovat naiselle erioikeuden ja luontaisen oikeuden vilpin harjoittamiseen. Saatte olla siitä varma, rakas tyttöni, että jalon naisen tulee olla yhtä vilpitön kuin jalon miehen. Minä tarkoitan vilpittömyydellä erikoisesti moitteettomuutta sekä liikeasioissa että sosiaalisissa seikoissa, mutta myöskin kaikissa herkissä ja hienoissa lemmenvaiheissa, joita sukupuolellenne myönnetty erivapaus koskee.»