Knight ei vastannut heti.
»Sano: vaalea, sano!» kuiskasi Elfride pakottaen. »Älä sano tumma, niinkuin silloin.»
»Vaaleanruskea siis. Juuri se väri, jonka näen armaani hiuksissa.»
»Tosiaanko?» kysyi Elfride pitäen ilahduttavana totena sitä, minkä tiesi olevan mielistelyä.
»Niin.»
»Ja samoin siniset silmät, eikä ruskeat? Myönnä, myönnä!»
»Yksi peruutus riittää tämän päivän osalle.»
»Ei, ei.»
»Olkoon menneeksi: siniset silmät.» Knight nauroi ja veti hänet luoksensa ja suuteli häntä jälleen suorittaen sen niin hellävaroen kuin hedelmäinkorjaaja, joka rypäieterttua koskettaessaan varoo tärvelemästä sen pinnan härmää.
Elfride vastusteli hänen yrittäessään uutta suuteloa, heitti päätänsä ja sai hatun ja hiukset hieman epäjärjestykseen. Tuskin tietäen, mitä hetken hämmingin vallassa lausui, hän huudahti, vieden äkkiä kätensä korvalleen: