»Mitäpä tuosta. Kun olisimme johtuneet aikaisemmin asiaa harkitsemaan, olisimme voineet käyttää lordi Luxellianin huvipurtta. Mutta eipä haittaa, lähdetään vain. Niinpä ei tarvitse huomenna retuuttaa junassa halki koko Lontoon; puhumattakaan siitä, että rautatiellä on vaarassa joutua ylimääräisten junien murskaamaksi — jos saa uskoa sanomalehtiä, ei vaara ole tähän vuodenaikaan kovinkaan vähäinen.»
Elfridekin piti ajatusta oivallisena. Seuraavana aamuna siis nähtiin kahdet ajurinrattaat pyrkimässä kohti virran rantaa.
Ensimmäisissä ajoneuvoissa olivat matkustajat itse, toinen kuljetti heidän matkatavaroitansa, joita valvomassa oli mrs Snewson, mrs Swancourtin — ja viimeksikuluneiden kahden viikon aikana myöskin Elfriden kamarineiti. Vaikka näet nuorempi lady ei ollut milloinkaan tottunut sellaiseen pukeutumista edistävään henkilöön, äitipuoli pakotti hänet sellaisen virkailijan näennäiseen käyttelyyn heidän ollessaan poissa kotoa.
Kuormarattaita, tavarakääröjä ja mitä erilaisimpia tuoksuja alkoi vähitellen olla niin runsaasti, että ajoneuvot pääsivät vain erinomaisen hitaasti etenemään. Toisinaan oli välttämätöntä kerrassaan pysähtyä odottamaan, kunnes raskaat kuormarattaat, joita parhaillaan purettiin, saatiin siirretyksi pois tieltä, mikä toimitus ei suinkaan tapahtunut ilman melkoista sadattelua ja meteliä. Kirkkoherra pisti päänsä vaunujen ikkunasta.
»Me olemme varmaan ajaneet väärään», sanoi hän kovin huolestuneena ja vetäen päänsä takaisin. »Ei näy yhtään muuta kunnollista ajoneuvoa. Minä olen kuullut, että tässä Lontoon osassa on kamalia luolia, joihin ihmisiä houkutellaan surmattaviksi — ei suinkaan ajomies liene sellaisessa juonessa?»
»Ei, ei. Kaikki on niinkuin olla pitääkin», virkkoi Knight, joka istui
Elfriden vieressä tyynenä kuin kasteinen ehtoo.
»Minä päättelen vain sen nojalla, mitä omin silmin näen», sanoi kirkkoherra vieläkin huolestuneempana. »Tämä ei voi olla Lontoosta Plymouthiin vesitse johtava valtatie, koska tämä tie ei johda kerrassaan mihinkään. Me jäämme laivastamme ja samoin junasta — sitä minä pelkään.»
»Voitte luottaa siihen, että olemme oikeassa. Nytpä jo olemmekin perillä.»
Samassa ajuri aukaisi vaunujen oven.
Kohta vaunuista astuttuaan he havaitsivat ankaran kiistan olevan käynnissä ajomiehen ja kantajajoukon kesken, joka oli hänet piirittänyt yrittäen päästä käsiksi matkalaukkuihin. Mrs Snewsonin kädet näkyivät taivasta kohti kohotettuina sekamelskan keskeltä. Knight kävi urhoollisesti luo ja sai ankaran taistelun jälkeen joukon vähenemään kahdeksi kantajaksi, joiden hartioille ladottuina matkatavarat katosivat kohti laiturinreunaa hämmästyttävän nopeasti.