Sitten kuuluivat saman veljeskunnan toiset jäsenet huhuilevan venhemiehille, joita saapui laiturin kupeeseen kolme. Kun kaksi heistä oli kukistettu, vierivät matkatavarat jäljellejääneeseen.
»Enpä ole eläissäni nähnyt tuollaista kamalaa näkyä — en milloinkaan!» sanoi mrs Swancourt venheeseen kömpien. »Ei miekka ja nälänhätäkään voi olla hirmuisempi. Minä luulin tuollaisten tapojen vallitsevan ainoastaan mannermaan satamissa. Etkö ole ihmeissäsi, Elfride?»
»En erikoisesti», vastasi Elfride hohtaen siinä ympäristössä niinkuin sateenkaari sumuisella taivaalla. »Onhan se uutta ja sikäli huvittavaa.»
»Missä ihmeessä onkaan meidän höyrylaivamme?» tiedusteli kirkkoherra.
»Minä en totisesti näe mitään muuta kuin laivahylkyjä.»
»Tuolla takana», vastasi Knight. »Kohta pääsemme sen viereen.»
Heidän etsintänsä esine tuli pian näkyviin — suuri, kömpelö ruho, joka ei näyttänyt viiteenkymmeneen vuoteen kokeneen värisiveltimen kosketusta. Se lepäsi siinä toisen ihan samanlaisen vieressä, ja kannelle johtavat portaat olivat niiden välisessä solassa, joka oli tuskin puolentoista kyynärän levyinen toisesta päästä ja vähitellen kapeni olemattomiin. Heidän saapuessaan tuohon ahtaaseen solaan eräs loistavasti maalattu kilpailija ui virtaa alas kuin korska ratsu aiheuttaen sellaisia aaltoja ja läiskeitä, että heidän hauras ruuhensa keikkui kuin kaarnankappale, kirkkoherra ja hänen puolisonsa heilahtelivat puolelle ja toiselle, ja laivain kupeista kimpoavat laineet loiskivat heidän syliinsä.
»Kauheata! Kauheata!» mutisi mr Swancourt itsekseen ja virkkoi sitten ääneen: »Minä luulin, että astumme alukseen laiturilta. Enpä tosiaankaan tiedä, olisinko tullut, jos osasin tämän vastuksen aavistaa.»
»Jos välttämättä pitää pärskyä, niin voisihan toki pärskyä puhdasta vettä», sanoi vanha rouva pyyhkien vaatteitansa taskuliinallaan.
»Toivottavasti siihen uskaltaa nousta», jatkoi kirkkoherra.
»Isä kulta! Etpä ole kovin urhoollinen!» huudahti Elfride hilpeästi.