Se jykevä kaari, joka liitti toisiinsa tornia ja kirkon laivaa, esiintyi nyt tummana kehyksenä, johon sisältyi kauas länteen ulottuva hämärä etäinen näköala. Kohta holvikaaren ulkopuolella oli mainittu sorakasa, sitten näkyi kappale kuutamon valaisemaa kirkkomaata ja vihdoin meren aava ja kupera pinta. Tämä näköala oli ollut peitossa aina siitä saakka, kun keskiaikaiset muuraajat liittivät vanhan tornin kirkkoon, jolle se antoi arvokasta leimaa. Senvuoksi sopii otaksua tuon näkymön herättäneen mielenkiintoa muutenkin kuin pelkkänä kuutamoisena maisemana — jollaisen mainitseminen lienee nykyjään muuttunut sellaiseksi käenkukunnaksi, joka kuullaan, mutta josta ei välitetä. Punaisia, sinisiä ja purppuraisia säteitä tulvi heidän takanansa olevasta itäisestä ikkunasta, missä pyhimykset ja enkelit kilpailivat keskenään alkeellisesti kuvattujen maisemien ja taivaan piirissä, ja loi permantoon, istujien jalkojen eteen, samojen läpikuultoisten värien pehmoisemman kuvan, johon Knightin ja Elfriden pään varjot liittyivät tummempina täplinä. Sitten kuu peittyi pilveen, ja värihohtelu häipyi olemattomiin.
»Kas niin, se on mennyttä!» virkkoi Knight. »Minä olen ajatellut, Elfride, että tässä on paikka, johon me toivomme pian yhdessä polvistuvamme. Mutta minä olen levoton ja huolestunut, ja sinä tiedät minkätähden.»
Ennenkuin Elfride vastasi, kuutamo jälleen valaisi heidän näkyvissään olevaa kirkkomaan osaa. Se kirkasti aluksi lähinnä olevan kaistan ja taka-alalla, mistä pilvenvarjot eivät olleet vielä väistyneet, oli kaikkea muuta kirkkaampana eräs valkoinen hautakivi — nuoren Jethwayn haudalla.
Knight, jota yhä askarrutti Elfriden salaisuus, ajatteli hänen suudelmaa koskevia sanojansa — että se oli kerran tapahtunut hautakivellä kirkkomaalla.
»Elfride», sanoi hän teeskennellyn kevyesti ja leikkisästi voimatta kumminkaan läheskään salata moitteen pohjavirtaa, »tiedätkö, minun mielestäni olisit voinut vapaaehtoisesti kertoa menneisyydestä — suudelmista ja kihlauksesta — aiheuttamatta minulle sellaista ikävyyttä. Onko se hauta, johon viittasit?»
Elfride oli hetkisen vaiti. »On», vastasi hän.
Knight hämmästyi satunnaisen laukauksensa oivallista osumaa, vaikka se itse asiassa ei ollutkaan kovin merkillinen, kun ottaa huomioon, että melkein kaikki muut hautausmaan muistomerkit olivat pystyssä seisovia kiviä, joilla istuminen ei olisi kenellekään luonnistunut.
Elfride ei ryhtynyt nytkään niihin lähempiin selityksiin, joita hänen vaatelias rakastajansa halusi, ja hänen pidättyväisyytensä alkoi kiusata Knightiä kuten ennenkin. Hänen teki mieli sanoa Elfridelle, mitä ajatteli.
»Mitä, etkö kerro asiaa minulle ollenkaan?» sanoi hän hieman harmistuneena. »Kuulehan, Elfride, ei ole mitään muuta seikkaa, jota pidän tärkeämpänä kuin sitä, että kaikki on selvää kahden henkilön välillä, jotka aikovat mieheksi ja vaimoksi. Sellainen menettely on erinomaisen suotava ja viisas, koska sen nojalla vältetään myöhempien ilmitulojen aiheuttamat ikävyydet. Näetkös, Elfride, mitätönkin salaisuus voi muodostua jonkin kohtalokkaan väärinymmärryksen pohjaksi vain sen nojalla, että se tulee tunnustamattomana ilmi. Sanotaan, ettei ole ainoatakaan pariskuntaa, jonka toisella jäsenellä ei olisi jotakin toiselta kätkettyä salaisuutta. Olipa tuo totta tai ei, joka tapauksessa on varmaa, että jos se on totta, niin useat ovat onnelliset pikemmin siitä huolimatta kuin sen vuoksi. Jos mies huomaa jonkun toisen miehen silmäilevän merkitsevästi hänen vaimoansa, ja jos vaimo sävähtää tulipunaiseksi ja näyttää hämmästyneeltä, luuletko, että mies olisi hyvinkin tyytyväinen, jos vaimo totuudenmukaisesti selittäisi kerran, valitettavasti, pyörtyneensä tuon miehen syliin, sen sijaan, että olisi jo aikoja sitten vapaaehtoisesti asian kertonut, ennenkuin sattui tapaus, joka pakotti hänet sen tekemään? Otaksukaamme, että se ihailija, josta puhuit tuon haudan yhteydessä, sattuisi ilmaantumaan minun kiusakseni. Se katkeroittaisi minun elämäni, jos olisin silloin puoliksikaan niin pimeässä kuin nyt!»
Knight lausui viimeiset lausumansa yhä voimakkaammin.