»Kuinka olikaan» sanoi Knight, vähitellen palauttaen mieleensä asian yksityiskohtia, »sinähän sanoit olleesi jossakin määrin hänen kanssaan kihloissa — ja niin täytyi tietenkin olla laita, koska hän kerran sinua suuteli. Ja nyt sinä sanot, ettet ole milloinkaan häntä rohkaissut. Sitäpaitsi minä luulin sinun sanoneen — olenpa melkein varmakin, — että istuit tuolla hautakivellä hänen kanssaan. Hyvä Jumala», huudahti hän äkkiä vihastuen, »kerrotko minulle sellaista, mikä ei ole totta? Minkätähden leikittelet kanssani tuolla tavalla Elfride, me emme tule milloinkaan onnellisiksi! Meitä vainoo jokin noituus, joko minua tai sinua, ja se on saatava pois tieltä, ennenkuin menemme naimisiin.» Knight lähti kiivaasti liikkumaan, ikäänkuin olisi aikonut jättää Elfriden.
Elfride hypähti seisaalleen ja tarttui hänen käsivarteensa.
»Älä mene, Harry — ethän!»
»Niinpä kerro se minulle», virkkoi Knight ankarasti. »Eikä enää mitään pikku valheita, muista se, tai muuten vannon sinua vihaavani. Taivasten tekijä! Että minun piti joutua tähän, valhettelevan tytön pilkkana pidettäväksi —»
»Älä kohtele minua niin säälimättömästi! Armahda minua, Harry, ja peruuta nuo kamalat sanasi! Minä olen luonnostani rehellinen enkä ymmärrä, kuinka sain sinut ymmärtämään itseäni väärin! Mutta minä pelkäsin!» Mielenliikutus vapisutti häntä niin, että hän tutjutti Knightiakin kerallansa.
»Etkö sanonut, että istuitte tuolla hautakivellä?»
»Sanoin kyllä, ja se on totta.»
»Kuinka taivaan nimessä mies voi istua oman hautansa paadella?»
»Se oli toinen mies. Suo minulle anteeksi, Harry, suothan?»
»Mitä? Rakastaja haudassa ja toinen haudan päällä?»