Samassa kuulivat molemmat ulko-ovelta voimakasta koputusta ja kellonsoittoa, joka kaikui talon perustuksista aina ullakolle asti. Ovi kuului kohta aukenevan, eteisessä lausuttiin joitakin kiireisiä sanoja, ja sitten nousi joku raskain askelin portaita ylös.
Porrastasanteelle ilmaantuivat mr Swancourtin punastuneet, harmistuneet ja ankarat kasvot. Hän nousi ylemmäksi ja tuli heidän molempien luo. Närkästyneenä silmäten Knightin yli ja ohitse hän kääntyi vapisevan tytön puoleen.
»Elfride! Löydänkö sinut vihdoinkin? Sellaisiako temppuja teetkin, neitiseni? Milloin tuleekaan loppu typeryykseesi ja milloin alat käyttäytyä niinkuin kunniallisen naisen tulee? Pitääkö minun nimeni ja sukuni joutua häpeään tekojen vuoksi, jotka olisivat mahdottomat pesijättären tyttärellekin? Tulehan, neitiseni, tule!»
»Hän on kovin väsynyt!» virkkoi Knight, äänessä äärimmäinen tuska. »Älkää kohdelko häntä ankarasti, mr Swancourt — sallikaa minun pyytää teitä olemaan hänelle hyvä ja rakastamaan häntä!»
»Teille, herraseni», sanoi mr Swancourt kääntyen hänen puoleensa ikäänkuin nimenomaisesta olosuhteiden pakosta, »minulla on varsin vähän sanottavaa. Voin vain huomauttaa, että mitä pikemmin pääsen poistumaan läheisyydestänne, sitä iloisempi olen. En ymmärrä, miksi ette voineet kohdella tytärtäni kunniallisen miehen tavoin. Minkätähden hän — typerä, kokematon tyttö — on tähän mielettömyyteen houkuteltu, on minulle käsittämätöntä. Jos hän ei olisikaan osannut paremmin menetellä kuin karata kotoansa, niin teidän olisi pitänyt osata se estää.»
»Syy ei ole hänen; hän ei ole minua houkutellut, isä! Minä olen tullut hänen tietämättään.»
»Jos halusitte kihlauksen purettavaksi, miksi ette sanonut sitä suoraan? Ellette ensinkään ajatellut mennä naimisiin, miksi ette jättänyt häntä rauhaan? Totisesti kirvelee sydäntäni, kun on pakko ajatella niin huonoa miehestä, jota on luullut ystäväkseen!»
Knight, jonka mieli oli kuoleman-väsynyt, ei ponnistautunut tuohon vastaamaan. Kuinkapa hän olisikaan voinut itseänsä puolustaa, kun hänen puolustautumisensa olisi ollut Elfriden syyttämistä? Niin ollen hän tunsi murheellista tyydytystä salliessaan Elfriden isän ajatella ja puhua väärin. Heikko ilonsäde tuikahti hänen synkkään mieleensä, kun hän ajatteli, että kirkkoherra tulisi aina luulemaan hänen vietelleen Elfriden karkaamaan.
»No, tuletko?» sanoi mr Swancourt jälleen. Hän tarttui Elfriden vastustelemattomaan käteen, pisti sen kainaloonsa ja talutti hänet portaita alas. Knightin katse seurasi Elfrideä, viime hetkenä synnyttäen hänessä kiihkeän toivon, että Elfride kääntyisi katsomaan taaksensa. Mutta Elfride meni menojansa kertaakaan taaksensa katsahtamatta.
Knight kuuli oven avautuvan — ja jälleen sulkeutuvan. Kääntyvien ajoneuvojen pyörät raapaisivat väistökiveä, sitten kuului mainittavan matkan päämäärä. Ovi iskettiin kiinni, pyörät lähtivät vierimään, ja he olivat poissa.