<tb>

Elfriden käynnin jälkeen Knightin mielessä raivosivat kamalan ristiriitaiset tunnot. Hänen vaistonsa, tunteensa — tai miten sitä nimitettäneenkään — yllytti häntä ottamaan Elfriden omaksensa ja olemaan hänen hellänä suojelijanansa halki elämän. Sitten hänen mieleensä johtui se hävittävä ajatus, että Elfriden lapsellinen, harkitsematon ja varomaton hänen luoksensa pakeneminen vain osoitti, kuinka se, mikä on soveliasta, ilmeni hänelle pelkkänä kuolleena kirjaimena, että hänen piittaamattomuutensa merkitsi ainoastaan sopivaisuuden laiminlyömistä ja että oli varsin luonnollista, jos sellainen nainen oli joutunut aikaisemmin petetyksi. Hän sanoi itsekseen, katkeran kyynillisesti: »Epäluuloinen, varovainen nainen, joka kuvittelee lähimmäistensä taipuvan tekemään pimeitä ja pahoja tekoja, on aivan liian ovela joutuakseen miehen pettämäksi; Elfridenlaiset luottavaiset olennot ne lankeavat.»

Tunnit ja päivät kuluivat, ja Knight pysyi yhä toimettomana. Ajan kuluminen, joka heikensi hänen läsnäolonsa sydäntä-avaavaa vaikutusta, lisäsi ymmärryksen hajottavaa kykyä. Elfride rakasti häntä, hän tiesi sen, ja hän puolestaan ei voinut lakata häntä rakastamasta, mutta naimisiin hän ei ajatellut hänen kanssaan mennä. Kunpa hän olisikin voinut jälleen olla hänen oma Elfridensä — se nainen, joka hän oli näyttänyt olevan — mutta se nainen oli kuollut ja kuopattu, ja hän ei tuntenut häntä enää! Ja kuinkapa hän voisikaan naida tämän Elfriden, joka ei olisi ollut hänelle muuta kuin pelkkä mielenkiintoinen, surkuteltava tuttavuus, jos hän olisi nähnyt hänet alunpitäen sellaisena kuin hän oli.

Knightin mieltä kalvoi ajatus, että hänellä oli nyt mitä vereksimpänä omana kokemuksena asiaintila, jonka veroista hän ei ollut milloinkaan kuvitellut mieluisassa yhteiskuntafilosofiassaan enempää kuin satiirisissa kirjoitelmissaankaan.

Tämän miehen elämän moraalinen moitteettomuus ansaitsi kaikkea kiitosta, mutta älyllisestä terävyydestään huolimatta Knightissä oli joltinenkin annos sitä vääräpäisyyttä, joka on ylen vilpittömissä henkilöissä enimmälti havaittavissa. Hänen mielestään totuus oli liian kirkas ja puhdas asia joutuakseen sekoitetuksi erehdyksiin niin toivottomalla tavalla kuin käytännöllisten henkilöiden tapana on. Huomattuaan nyt erehtyneensä otaksuessaan Elfriden moitteettomaksi, mikään maailmassa ei voinut saada häntä uskomaan, ettei neito sittenkään ollut niin kehno.

Knight viipyi kaupungissa pari viikkoa tuskin mitään muuta tehden kuin häilyen tunteittensa ja mielipiteittensä välimaalla. Yksi ainoa ajatus pysyi järkkymättömänä: että oli parempi Elfridelle ja samoin hänelle itselleen, etteivät he enää toisiansa kohdanneet.

Kun hän silmäili kirjahyllyissään olevia nidoksia (joista vain harvoja oli avattu senjälkeenkuin Elfride oli ottanut hänen sydämensä valtoihinsa), niin niiden koskematon ja moitteeton järjestys soimasi häntä nuoruutensa ja varhaisen miehuusikänsä uskon luopioksi. Ne tuntuivat hänelle sanovan, että hän oli hylännyt pettämättömät ystävänsä häilyvään naiseen kohdistuvan epävakaisen ilon vuoksi, joka nyt oli kääntynyt katkeruudeksi. Se askeettisuuteen taipuva itsekieltäytymyksen henki, joka oli elähdyttänyt Knightia entisinä aikoina, oli luopunut hänestä lemmen syttyessä, ja sen mukana oli hävinnyt se itsensäkunnioituskin, joka oli korvannut omiin saavutuksiin kohdistuvan tyydytyksen tuntoa. Pikku Elfride rukka, jolla aikaisemmin oli ollut sija hänen uskonnossaan, alkoi nyt saada kiusauksen sävyä. Oli kenties inhimillistä ja täysin luonnollista, ettei Knight milloinkaan tullut ajatelleeksi, eikö hänellä kenties olisi ollut syytä pieneen uhrautumiseen sen pelkäämättömän antaumuksen vuoksi, jota Elfride oli osoittanut pelastaessaan hänen henkensä.

Tuntien Antoniuksen tavoin suutelemalla menettäneensä kuningaskuntia ja provinsseja Knight ryhtyi aprikoimaan, kuinka oli tullut ilmaisseeksi Elfridelle syvempiä salaisuuksiansa ja tarkoituksiansa. Kenellekään miehelle hän ei olisi milloinkaan sellaisia tunnustuksia esittänyt. Kuinka olikaan mahdollista, ettei hän ollut kyennyt pidättymään kertomasta hänelle suunnitelmista, jotka oli kätkenyt mielensä salaisimpiin komeroihin?

Knightilla oli vankka äly, joka voi kohota sydämen ilmakehän yläpuolelle ja havaita, että hänen samoinkuin toistenkin ihmisten rakkautta kykenivät muuntamaan paikka ja olosuhteet. Samalla tuo havainto oli surun lisänä:

»Oi murhe viimeinen: voi kaipauskin kuolla!»