»Mutta minä olen aivan varma siitä, että sinä käsität jotakin mitä surkeimmalla tavalla väärin», sanoi Stephen, sydänjuuria myöten järkytettynä. »Mitä olen tehnyt; sano se minulle! Olen menettänyt Elfriden, mutta onko se suurikaan synti?»
»Johtuiko se hänestä vai sinusta?»
»Mikä?»
»Että erositte.»
»Sanon sen sinulle suoraan. Se johtui hänestä, yksinomaan hänestä.»
»Mikä oli hänen vaikuttimenansa?»
»Sitä tuskin tiedän sanoa. Mutta minä kerron tarinan peittelemättä.»
Stephen oli tähän saakka ehdottomasti uskonut, että Elfride oli kyllästynyt häneen ja suostunut Knightiin; mutta nyt hän ei halunnut tuota vakaumustansa ilmaista, eipä edes niin ajatellakaan. Toisenlaiset mietteet soveltuivat paremmin siihen toivelmaan, jonka Knightin vierautuminen oli Stephenissä synnyttänyt: ettei hänen ystäväänsä kohdistuva rakkaus ollut vanhan rakkauden taukoamisen suoranainen syy, vaan pikemmin sen seuraus.
»Sellaiset seikat eivät saa aiheuttaa epäsopua meidän välillemme», vastasi Knight painuen jälleen asenteeseen, joka kerrassaan säläsi hänen todelliset tunteensa, ikäänkuin luottamus ei olisi voinut nyt tulla kysymykseenkään. »Minä huomaan nyt, että hautaholvissa minua kohtaan osoittamasi vaiteliaisuus saattoi johtua järkevistä harkinnoista.» Hän päätti lausumansa teennäisesti: »Olihan se kerrassaan merkillinen juttu; mutta näin pitkän ajan kuluttua se luullakseni ei paljoa merkitse, ja eihän se minua nyt koskekaan, vaikka kyllä mielelläni kuuntelen tarinaasi.»
Knight lausui nuo sanat nimenomaisin alistumisen- ja välinpitämättömyyden ilmein ja yllytti siten Smithiä jatkamaan — kenties hieman tyytyväisenä — kertomusta vanhasta salaisesta kihlauksestansa. Hän kertoi sen alkuvaiheet ja ne jyrkät sanat ja teot, joiden avulla Elfriden isä oli yrittänyt sammuttaa heidän rakkauttansa.