»Jos ei siinä olekaan paljon painoa, niin on sentään koko joukko merkitystä», vastasi toinen mies, puheeltaan ja käytökseltään kirkkaampi.
Smith havaitsi, että heidän junaansa oli liitetty se tumma ja juhlallinen vaunu, joka oli heitä seurannut koko matkan Lontoosta lähtien.
»Sinä kaiketi matkustat eteenpäin?» virkkoi Knight kääntyen Stephenin puoleen välinpitämättömästi silmäiltyään samaa esinettä.
»Niin.»
»Voimmehan yhtä hyvin matkustaa lopun matkaa yhdessä, eikö totta?»
»Tietysti.» He astuivat samasta ovesta.
Ilta läheni nopeasti. Sattui olemaan Valentinin päivän aatto — nuorille rakastajille merkillinen — ja aurinko paistoi tumman pilvenlongan alitse valaen maiseman korkeampiin kohtiin kullankeltaista hohdetta. Junan eräässä käänteessä vaihtaessa suuntaa samat säteet tulvahtivat sisään ikkunasta pakottaen Knightin avaamaan puolittain umpeutuneet silmänsä.
»Sinä arvatenkin jäät St. Launceen?» lausui hän hiljaa.
»En», vastasi Stephen. »Minua odotetaan vasta huomenna.» Knight oli vaiti.
»Entä sinä — lähdetkö sinä Endelstowiin?» kysyi nuorempi mies terävästi.