»Koska sitä kysyt, niin minä voin vastata ainoastaan myöntävästi,
Stephen», jatkoi Knight hitaasti ja päättävämmin kuin koko päivänä.
»Minä menen Endelstowiin näkemään, onko Elfride Swancourt vielä vapaa;
ja jos on niin laita, niin pyydän häntä vaimokseni.»
»Samoin minä», virkkoi Stephen Smith.
»Luulen, että vaivaudut suotta», lausui Knight päättävästi.
»On luonnollista, että niin luulet.» Stephenin äänessä oli ankarampi katkeruuden sävy. »Olisit voinut sanoa paremmin sitä toivovasi», lisäsi hän.
»Sitä en olisi voinut tehdä. Lausuin vain mielipiteeni. Elfride Swancourt on kenties sinua kerran rakastanut, epäilemättä, mutta se tapahtui hänen ollessaan niin nuori, että hän tuskin tunsi omaa mieltänsä.»
»Kiitos vain», virkkoi Stephen lyhyesti. »Hän tunsi mielensä yhtä hyvin kuin minä. Me olemme yhdenikäiset. Ellet sinä olisi tullut meitä erottamaan —»
»Älä sano niin, Stephen — älä sano niin! Kuinka voitkaan väittää, että minä olen teidät erottanut? Ole oikeamielinen!»
»Hän oli minun ennenkuin sinun, sinä tiedät sen!» virkkoi hänen ystävänsä. »Ja katkeralta tuntui havaita, että hän oli sinun ja että kaikki olisi voinut kääntyä hyväksi, ellei sinua olisi ollut.» Stephen puhui pakahtuvin sydämin ja katseli ulos ikkunasta salatakseen mielenliikutusta, joka ilmeni hänen kasvoissaan.
»On mieletöntä», sanoi Knight, »että katselet asiaa tuossa valossa. Mitä sanon, sanon sinun hyvääsi silmällä pitäen. Sinä et tietenkään mielelläsi suostu asiaan sellaisena kuin se todellisuudessa on: että hänen kiintymyksensä sinuun oli vain tytön ensimmäinen mieltymys, jolla ei ole juuria eikä elinvoimaa.»
»Se ei ole totta!» virkkoi Stephen kiihkeästi. »Sinä minut syrjäytit. Ja nyt sinä jälleen aiot työntyä meitä erottamaan ja koetat riistää minulta mahdollisuuden! Minun oikeuteni! Menettelet kovin epäjalosti yrittäessäsi jälleen hänet minulta viedä! Kun olit hänet voittanut, niin minä en asiaan kajonnut. Nyt voisitte te, mr Knight, menetellä samoin!»