»Älä minua teitittele; maailmassahan olemme kumpainenkin.»
»Ensimmäinen rakkaus on syvin ja se oli minun.»
»Kuka sinulle sen on sanonut?» kysyi Knight kopeasti.
»Hänen ensimmäinen rakkautensa kuului minulle. Ja minun tähteni hän sinusta erosi. Sen arvaan liiankin hyvin.»
»Niin teki. Ja jos minä ottaisin selittääkseni, millä tavalla se vaikutti meidän eroamiseemme, tulisit varmasti vakuutetuksi siitä, että teet aivan väärin käyttäytyessäsi nyt tungettelevasti — että vaivaudut suotta, kuten jo sanoin. Minä en huoli asiaa selittää, koska yksityiskohdat ovat kiusallisia. Mutta ellet tahdo minua kuulla, niin tee tahtosi. Minua se ei liikuta, poikaseni.»
»Sinulla ei ole minkäänlaista oikeutta näytellä herran osaa. Vain siitä syystä, että minä poikasena pidin sinua mestarinani ja sinä minua hieman autoit — josta hyvästä minä olin sinulle kiitollinen ja pidin sinusta — sinä nyt esiinnyt liian vaateliaasti ja astut minun edelleni. On julmaa — on väärin — että minua niin loukkaat!»
Tuo näytti kovin koskevan Knightiin. »Kuulehan, Stephen, nuo sanat ovat liian väärät ja arvottomat kenenkään lausuttaviksi, ja ne ovat arvottomat sinun sanoiksesi. Sinä tiedät minua loukkaavasi. Jos olet joskus hieman hyötynyt minun opetuksestani, niin olen vain iloinen sen kuullessani. Sinä tiedät, että olen sitä antanut mielihyvin, ja tiedät, etten ole milloinkaan ajatellut senvuoksi pitää sinua velallisenani.»
Tuo vetosi Stephenin luontaiseen hyväsävyisyyteen, ja hän virkkoi hämmentynein äänin: »Niin, niinpä kyllä. Minä menettelin siinä kohden väärin — myönnän sen.»
»Tämä on luullakseni St. Launcen asema. Astutko junasta?»
Knightin palatessa varsinaiseen asiaan Stephen jälleen tointui. »En, minähän jo sanoin sinulle lähteväni Endelstowiin», vastasi hän päättävästi.