Juna vieri hitaasti kohti asemaa.
»Mitä aiot tehdä?» kysyi Knight. »Aiotko tosiaankin käydä Swancourtien luona?»
»En suinkaan. Minä tiedustelen asioita aluksi. Sinä luullakseni lähdet suoraa päätä Endelstowiin?»
»Tuskin voin sitä tehdä tähän aikaan päivästä. Et nähtävästi ota huomioon, että perhe — joka tapauksessa hänen isänsä — kantaa kaunaa minulle samoinkuin sinullekin.»
»Sitä en ole tietänyt.»
»Ja etten minä voi syöksyä taloon vanhana tuttavana paremmin kuin sinäkään. Etäisen sukulaisen erioikeudet minulla luonnollisesti on, olivatpa ne millaiset tahansa.»
Knight laski ikkunan alas ja katsoi eteenpäin. »Asemalla näkyy olevan paljon väkeä», sanoi hän. »Näyttävät kaikki odottavan meitä.»
Junan pysähtyessä voivat puolittain vieraantuneet ystävykset lyhtyjen valossa erottaa joutilaan joukon, jonka keskellä oli ryhmä mustapukuisia miehiä. Asemasillan vierellä oli sivuportti auki, ja sen ulkopuolella seisoivat tummat ajoneuvot, joiden laatua he eivät aluksi saaneet selville. Sitten Knight näki sen yläosan kuvastavan taivasta vasten seetrimäisiä sakaroita ja tunsi vaunut kohta ruumisvaunuiksi. Vaunujen ovilla ei ollut montakaan henkeä ottamassa vastaan matkustajia — useimmat olivat kerääntyneet junan toiseen päähän. Knight ja Stephen astuivat alas ja kääntyivät hekin aluksi samaan suuntaan.
Kävi ilmi, että se synkkä vaunu, joka oli seurannut heitä koko päivän Lontoosta lähtien, oli kulkenut kohti samaa päämäärää kuin he. Se oli siirretty avoimen portin kohdalle. Katselijat peräytyivät muodostaen selvän kujanteen veräjältä vaunun luo, johon mustapukuiset miehet astuivat.
»Ne ovat luullakseni työmiehiä», sanoi Stephen. »Kummallista; mutta minä tunnen kolme niistä Endelstowin miehiksi. Sangen merkillistä.»