Sitten miehet alkoivat tulla ulos, kaksi vierekkäin, ja lyhdyn valossa voi nähdä heidän kantavan välissään vaaleata, kirkkaaksi kiilloitettua ruumiskirstua, jossa ei näkynyt yhtäkään naulaa. Kahdeksan miestä kohotti taakan hartioillensa, ja niin he hitaasti kantoivat sen veräjälle.
Knight ja Stephen lähtivät ulkopuolelle ja tulivat lähelle saattoa sen alkaessa liikkua. Eräät saattoon kuuluvat vaunut kääntyivät lyhdyn alla. Valo sattui Endelstowin kirkkoherran mr Swancourtin kasvoihin. Hän näytti monia vuosia vanhemmalta kuin heidän viimeksi kohdatessaan toisensa. Knight ja Stephen vetäytyivät vaistomaisesti takaisin.
Knight puhutteli erästä lähelläseisovaa henkilöä. »Mitä on mr
Swancourtilla näiden hautajaisten kanssa tekemistä?»
»Hän on ladyn isä», vastasi puhuteltu.
»Minkä ladyn isä?» kysyi Knight niin kumein äänin, että mies ihmeissään katsahti häneen.
»Kirstussa lepäävän ladyn isä. Lady, nähkääs, on kuollut Lontoossa, ja hänet on tuotu tänne tällä junalla. Hänet viedään kotiin tänä iltana ja haudataan huomenna.»
Knight tuijotteli tyhjin katsein siihen kohtaan, missä ruumisvaunut olivat olleet, ikäänkuin olisi nähnyt ne tai jonkun henkilön siinä. Sitten hän kääntyi ja näki Stephenin kumaraisena kuin vanhan miehen. Hän tarttui nuoren ystävänsä käsivarteen ja kuljetti hänet pois lyhdyn valokehästä.
XL
Puoli tuntia on kulunut. Kaksi onnetonta miestä on kulkemassa pimeätä tietä Cameltonista Endelstowiin.
»Onko hän surrut niin, että hänen sydämensä on särkynyt?» virkkoi Henry Knight. »Onko mahdollista, että minä olen hänet surmannut? Minä kohtelin häntä säälimättömästi, Stephen, ja hän on kuollut! Eikö Jumala voi minua ollenkaan armahtaa!»