»Kuinka olisitkaan surmannut häntä enemmän kuin minä?»
»Minä lähdin hänen luotansa — melkein karkasin — enkä sanonut hänelle, etten tule enää takaisin; ja tuon viimeisen kohtaamisemme aikana minä en edes suudellut häntä, vaan jätin hänet armottomasti. Minä olen ollut mieletön — mieletön! Kunpa voisi kaikkein nöyryyttävin tunnustus, lähimmäisteni kuullen esitetty, edes jossakin määrin korvata armaalleni sitä kauheata julmuutta, jota minä olen hänelle osoittanut!»
»Armaallesi!» huudahti Stephen, äänessä jonkinlainen naurun vivahdus. »Ken hyvänsä voi niin sanoa, ken hyvänsä. Minä tiedän, että hän oli minun armaani ennenkuin sinun ja että hän oli minun jälleen jälkeenpäin. Minulla, jos kenelläkään, on oikeus nimittää häntä omakseni.»
»Sinä puhut niinkuin se, joka vaeltaa pimeydessä, kuten itse asiassa vaellatkin. Tekikö hän milloinkaan mitään sinun tähtesi? Uskalsiko hän esimerkiksi maineensa vaaralle alttiiksi sinun tähtesi?»
»Uskalsi kyllä», virkkoi Stephen painokkaasti.
»Ei ehdottomasti. Elikö hän milloinkaan sinua varten — osoittiko hän, ettei voinut elää ilman sinua — nauroiko ja itkikö hän sinua varten?»
»Sen hän teki.»
»Ei milloinkaan! Uskalsiko hän milloinkaan henkeänsä sinun tähtesi — ei! Minun armaani teki sen minun tähteni.»
»Se oli silloin pelkkää hyväntahtoisuutta. Milloin hän uskalsi henkensä sinun tähtesi?»
»Pelastaessaan minut tuolta rantakalliolta. Lapsi rukka oli minun kanssani katselemassa höyryalus Puffinin tuloa, ja minä luiskahdin alas. Hädin tuskin siitä pelastuimme. Kunpa olisimme silloin kuolleet!»