»En. Olet varmaan erehtynyt.»
Knight ja Stephen saapuivat kylään. Tiellä lepäsi poikittain kirkas valojuova, joka tulvi siihen pajan puoliavoimesta ovesta. Pajasta kuului palkeiden puhallus ja vasaran kalke. Sade oli kiihtynyt, joten he konemaisesti kääntyivät hakemaan suojaa tuosta lämpimästä ja mieluisasta paikasta.
Aivan heidän kintereillään saapui eräs mies ilman päällysnuttua ja sateenvarjoa. Hänellä oli käärö kainalossaan.
»Tulipa sateinen ilta», sanoi hän kulkiessaan ohi. Knight ja Stephen seisoivat kauempana, mutta mies meni ahjon luo.
Seppä lakkasi takomasta ja alkoi jutella tulijan kanssa.
Mies nosti litteän käärönsä tulta vasten nähdäkseen oliko se sateessa kastunut. Sitten hän asetti sen kulman ahjon reunalle, piteli sitä toisella kädellä ja pyyhki toisessa kädessä pitelemällänsä taskuliinalla kasvojansa.
»Taidattepa tietää, mitä minulla tässä on?» virkkoi hän sepälle.
»En, en tiedä», vastasi seppä lakaten jälleen palkeiden tankoa liikuttamasta.
»Koska sade ei ole vielä tauonnut, niin näytän sen teille», sanoi mies.
Hän laski ohuen, leveän käärönsä tasaisesti alasimelle, ja seppä lietsoi tulta, jotta olisi helpompi nähdä. Mies irroitti ensin ruskean paperin, jonka levitti tasaiseksi. Sitten seurasi kappale pörhökangasta, joka vuorostaan levitettiin paperin päälle. Kolmantena peitteenä oli silkkipaperi, joka sekin silitettiin. Käärön sisältö oli nyt paljaana, ja mies piteli sitä sepän nähtävänä.