»Minne menemme?» kysyi Stephen.
»En tiedä.»
Seurasi pitkä vaitiolo… »Elfride naimisissa!» kuiskasi sitten Stephen aivan hiljaa, ikäänkuin olisi pelännyt lausua tuota julki.
»Uskoton», kuiskasi Knight.
»Ja kuollut. Kieltänyt meidät kummankin. Minä vihaan sanaa 'uskoton’ — minä vihaan sitä!»
Knight ei vastannut mitään.
He eivät nyt kuulleet mitään muuta kuin valtimoittensa aikaa mittaavat iskut, sadepisaroiden pehmeän kosketuksen vaatteissaan ja sepän palkeitten hiljaisen puhkamisen.
»Seuraammeko Elfrideä kauemmaksi?» kysyi Stephen.
»Emme; me jätämme hänet yksin. Hän on rakkautemme saavuttamattomissa, olkoon hän myös tuolla puolen meidän moitteemme. Kun emme tunne puoliakaan niistä vaikuttimista, jotka ovat saaneet hänet menettelemään niinkuin menetteli, niin kuinka voimme nytkään väittää, ettei hänen sydämensä ollut puhdas ja vilpitön.» Knightin ääni oli muuttunut leppoisaksi kuin lapsen. Hän jatkoi: »Voimmeko nimittää häntä kunnianhimoiseksi? Emme. Olosuhteet ovat, kuten yleensäkin, kumonneet tuon hennon ja herkän olennon aikomukset, jotka hetkellisen sattuman karkea kosketus voi tehdä tyhjiksi. Minä tiedän, että on niin käynyt — mitä sinä arvelet?»
»Mahdollista kyllä. Lähdetään eteenpäin.»