»Niin — tuo tuhma vanha asetelma — kumman teistä pelastaisin?»
»Niin, kumman? Et minua.»
»Molemmat», virkkoi hän puristaen Elfriden vapaata kättä.
»Ei, se ei käy päinsä; ainoastaan toisen meistä.»
»En voi sanoa; en tiedä. On epämieluisa, kerrassaan kamala ajatus, että täytyy toimia.»
»Ahaa, minä tiedän. Sinä pelastaisit hänet ja antaisit minun hukkua, hukkua, hukkua; ja minä en välitä rakkaudestasi!»
Hän oli yrittänyt luoda sanoihinsa hilpeätä sävyä, mutta viimeisen lausuman iloisuus oli sangen teennäinen.
Keskustelun ehdittyä tähän vaiheeseen hän lähti kiertämään erästä tien käännettä, missä jalkapolku erosi tiestä yhtyäkseen siihen jälleen hieman etäämpänä. Jälleen näkyviin ilmestyttyänsä Elfride yhä suuntasi katseensa hänestä pois jättäen hänet epäsuosionsa kylmyyteen värjöttelemään. Tässä välinpitämättömyyden pelissä Stephen joutui piankin häviölle. Hän kiersi polkuansa ja ilmestyi pian Elfriden näköpiiriin.
»Oletko vihainen, Elfie? Miksi et virka mitään?»
»Niinpä pelasta minut ja anna tuon mr Taitoniekan hukkua. Minä vihaan häntä. Mitä siis tekisit?»