»Siinä sitä ollaan!» huudahti hän Stephenille silmäillen häntä moittivasti.
»Minä tosiaankin ihan unohdin. Kunpa olisin muistanut!» vastasi hän omantunnon pistoksia ilmaisevin kasvoin.
Elfride pyörähti takaisin ja kääntyi pensaikkoon. Stephen seurasi.
»Jos te olisitte pyytänyt minua pitämään silmällä jotakin, Stephen, niin minä olisin tehnyt sen mitä nuhteettomimmin», jatkoi Elfride oikkuansa noudatellen, kun kuuli hänen tulevan jäljessä.
»Unohtaminen on anteeksiannettavaa.»
»Te löydätte sen, jos haluatte minun teitä kunnioittavan ja isän antavan suostumuksensa kihlaukseemme.» Hän mietti hetkisen ja lisäsi sitten vakavammin: »Minä tiedän nyt, missä sen kadotin, Stephen. Se tapahtui kalliolla. Minä tunsin itsessäni jonkin hienon muutoksen, mutta ajatukseni olivat siinä määrin muualla, etten tullut sitä ajatelleeksi. Siellä se nyt on, ja teidän täytyy lähteä sitä hakemaan.»
»Minä lähden heti.»
Hän lähti astelemaan paahtavassa helteessä ja varhaisen ehtoopäivän kuolemankaltaisessa hiljaisuudessa. Hän nousi huimaavan nopeasti sille tuuliselle rantaäyräälle, missä he olivat istuneet, kopeloi ja kouri kiviä ja kiven rakoja, mutta Elfriden kadonnutta jalokiveä ei näkynyt missään. Sitten Stephen alkoi astella hitaasti takaisin, pysähtyi tienristeyksessä hetkiseksi miettimään, lähti ylätasangolta vainioiden halki Endelstowin kartanoon päin.
Hän kulki joen rantaa, jalkapolkua pitkin, ollenkaan suuntaa hapuilematta, ilmeisesti aivan hyvin tuntien jokaisen askelenalan. Varjojen alkaessa venyä pitkiksi ja auringonvalon käydessä leppoisammaksi hän kulki kahdesta veräjästä ja saapui Endelstowin puiston tienoille. Joki virtasi nyt puiston aidan vieritse sukeltaen hieman kauempana lehdon peittoon.
Siinä sijaitsi aidan ja joen välimaalla hieman korkeammalla kohdalla, jota joki kiersi, ihmisasumus. Tämän piilossa olevan rakennuksen luonteenomaisimpana osana oli päädystä kohoava savupiippu, jonka kulmikasta muotoa säläsi rehottava muurivihreä. Se oli versonut niin runsaana ja avartunut niin kauas juuristansa, että savupiippu sai melkein tornimaiset mittasuhteet. Vähässä matkassa rakennuksen takana kohosi puiston aita, ja sen yläpuolelle kohosivat sykomorien latvukset, joita leppoisa tuulenhenki hiljalleen häilytteli.