Stephen kulki etupuolella olevan pienen sillan yli, asteli rakennuksen ovelle ja avasi sen koputtamatta ja minkäänlaista muutakaan merkkiä antamatta.
Oven avautuessa kuului tervehdyksiä, sitten siirrettiin tuolia kivipermannolla, ikäänkuin joku olisi pöydästä noustessaan työntänyt sen loitommalle. Ovi sulkeutui jälleen, ja nyt ei kuulunut sisästä muuta kuin vilkasta juttelua ja lautasten helinää.
VIII
Usvat kiiriskelivät lammista ja rämeistä yöllisille retkillensä, kun Stephen saapui pappilan ulko-ovelle. Elfride seisoi portailla kellervän lännen-taivaan valaisemana.
»Ette suinkaan ole koko aikaa etsinyt minun korvarengastani?» kysyi hän huolestuneena.
»En ole; enkä ole sitä löytänyt.»
»Se ei haittaa. Vaikka asia minua kylläkin kiusaa. Ne olivat sievimmät, mitä minulla on. Mutta mitä olettekaan tehnyt, Stephen — missä olette ollut? Minä olen ollut kovin levoton. Minä pelkäsin, miten teidän kävisi, kun ette tunne seutua tuumaakaan. Minä ajattelin, että olisitte voinut pudota kalliolta! Mutta nyt tekee mieleni torua teitä siitä, että minua niin pelotitte.»
»Minun täytyy nyt puhutella isäänne», virkkoi Stephen verraten äkkiarvaamatta. »Minulla on paljonkin sanomista hänelle — ja teille, Elfride.»
»Saattaako se, mitä teillä on sanottavana, vaaraan tämän kauniin hetken ja onko se sama salaperäinen seikka, johon niin usein viittailette, ja tekeekö se minut onnettomaksi?»
»Mahdollista kyllä.»