Elfride hengitteli raskaasti ja silmäili ympärillensä ikäänkuin kuiskaajaa etsien.
»Siirtäkää se huomiseen», sanoi hän.
Stephen huokasi hänkin tahtomattaan.
»Ei, sen täytyy tapahtua tänä iltana. Missä on isänne, Elfride?»
»Kasvitarhassa luullakseni», vastasi Elfride. »Siellä hän iltaisin mieluimmin oleskelee. Minä poistun nyt. Sanokaa kaikki, mitä on sanottavaa — tehkää kaikki, mitä on tehtävää. Ajatelkaa, että minä odottelen pelokkaana tulosta.» Elfride astui siitä takaisin huoneisiin.
Hän odotteli vierashuoneessa katsellen, kuinka valot himmenivät varjoiksi, varjot painuivat pimeään, kunnes ei enää voinut hillitä kärsimätöntä haluansa saada tietää, mitä puutarhassa oli tapahtunut. Hän kiersi pensaikon, avasi puutarhan veräjän ja tähyili joka puolelle hämyiseen tarhaan. Heitä ei ollut siellä. Hän nousi pienille tikapuille, joita oli käytetty hedelmiä korjattaessa, ja silmäili puutarhanmuurin yli vainiolle. Vainio ulottui aina pappilan tilustenrajoille, missä oli pensasaita. Aidan viertä käyskeli mr Swancourt edestakaisin ja jutellen ääneen — itsekseen, kuten aluksi näytti. Niin ei kumminkaan ollut laita; aidan toiselta puolelta kuului vastaavan ääni, joka tosin kaikui pehmeältä, mutta ei ollut Stephenin.
Toisen keskustelijan täytyi olla läheisen kartanon kauan hoitamatta olleessa puutarhassa, joka siihen kuuluvine pienine tiluksineen oli äskettäin siirtynyt erään Troyton-nimisen henkilön haltuun. Elfride ei ollut milloinkaan häntä nähnyt.
Ei siis ollut mitään aihetta häiritä isää. Näytti siltä, ettei Stephen sittenkään ollut ilmaissut asiaansa niinkuin oli halunnut ja aikonut. Elfride lähti jälleen sisään ihmetellen, minne Stephen oli voinut joutua. Keksimättä mitään parempaa tekemistä hän lähti yläkertaan omaan pieneen huoneeseensa. Siellä hän istuutui avoimen ikkunan ääreen, nojasi kyynäspäänsä pöytään ja posken käteensä ja vaipui mietteisiinsä.
Oli lämmin ja hiljainen elokuun ilta. Vähäisinkin melu kuului pitkien matkojen päähän. Siinä hän istui ajatellen Stepheniä ja pahoitellen sitä, että hän oli suotta lähtenyt hänen seurastansa. Elfride ajatteli, kuinka hienotunteinen ja herkkä hän oli, mutta siitä huolimatta riittävässä määrin mies omistaakseen oman salaisuutensa, joka melkoisesti kohotti hänen arvoansa Elfriden silmissä. Tarkastellen siinä asioita sisäisen näkemyksensä avulla hän ei enää tajunnut ajan hupenemista.
Omituiset sattumat, varsinkin ne, jotka ovat laadultansa ylen tavallisia ja jokapäiväisiä, ovat niin yleisiä, että me totumme niiden selittämättömyyteen ja unohdamme kysyä, eikö niitä vastaan puhuva erinomaisen suuri todennäköisyys melkein todista, etteivät ne olekaan pelkkää sattumaa. Elfridelle sattui sellaista tänä hetkenä. Hän oli kahdennen kymmenennen kerran eloisasti mieleensä kuvailemassa aamuista suuteloa ja asettelemassa huuliansa siihen asentoon, jota toinen samanlainen edellyttäisi, kun kuuli saman tempun suoritettavan pihalla, ihan ikkunansa alla.