Suutelo ei ollut hiljaista ja salaista lajia, vaan päättäväinen, äänekäs ja taitava.
Elfriden kasvot sävähtivät punaisiksi, hän katsahti ulos, mutta tuloksetta. Taivaan kalpeata kajastetta vasten piirtyi ylänkömaan tumma, alakuloinen viiva, jota katkaisi ainoastaan erään toisia korkeammaksi kasvaneen seetripuun terävä ääriviiva.
Mahdollista oli, että jos pihan nurmikolla olisi seisonut ihmisiä, Elfride olisi nähnyt heidän himmeät hahmonsa. Mutta pensasryhmät, jotka aikaisemmin olivat vain olleet läikkinä aukiolla, olivat nyttemmin kasvaneet tuuheiksi ja laajoiksi ja peittivät nyt ainakin puolet pihan piiriä. Suuteleva pari oli voinut piillä jonkin pensaan varjossa; missään tapauksessa ei ollut ketään näkyvissä.
Ellei Elfriden rakastajaan olisi milloinkaan liittynyt mitään arvoituksellista seikkaa, hän ei olisi missään tapauksessa sallinut mieleensä heräävän sitä epäilystä, että hänellä saattoi olla jotakin osaa äskeisessä tapahtumassa. Mutta ne sanomatta jätetyt asiat, jotka tosin lisäsivät sitä salaperäisyyttä, jonka puutteessa Elfride ei olisi milloinkaan toden teolla häneen rakastunut, toisaalta herättivät kaikenlaisia epäilyksiä, ja hienoista mustasukkaisuutta tuntien Elfride kysyi itseltänsä, eikö Stephen voinut olla syyllinen.
Elfride asteli varpaisillaan portaita alas juuri siihen kohtaan, missä oli Stephenistä eronnut hänen aikoessaan lähteä juttelemaan kahden kesken isän kanssa. Sitten hän asteli kaikkiin niihin piilopaikkoihin, joista suutelo oli voinut kuulua, mutta siellä ei ollut ketään. Sisään palattuansa hän huusi sisäkköä.
»Hän on mennyt tätilään iltaansa viettämään», sanoi mr Swancourt pistäen päänsä työhuoneensa ovesta ja antaen kynttiläinsä valon tulvia Elfriden kasvoihin, joissa paloi mielenhämmingin puna.
»Minä en tiennyt, että olette sisällä, isä», virkkoi hän hämmästyneenä. »Valoa ei varmaankaan näkynyt, kun olin pihamaalla?» Hän kääntyi katsomaan ja näki uutimien olevan vielä sulkematta.
»Olenhan minä sisällä», virkkoi mr Swancourt välinpitämättömästi. »Mitä Unityltä tahdot? Luulenpa, että hän järjesti illallisen ennen lähtöänsä.»
»Tosiaanko? — Minä en ole ollut katsomassa. — En minä häntä senvuoksi.»
Nyt, kun nimenomaista syytä kysyttiin, Elfride tuskin tiesi, mikä se oli. Hänen ajatuksensa siirtyivät erääseen toiseen, tosin mitättömältä näyttävään seikkaan. Liedellä lepäsi hehkuva tulitikku, joka osoitti, että huoneesta ei ollut näkynyt tulta, koska kynttilät vasta aivan äsken oli sytytetty.