»Minä saavuin vastikään», sanoi kirkkoherra. »Minä luulin, että olit jossakin ulkona mr Smithin seurassa.»
Kokemattoman Elfridenkin täytyi välttämättä ajatella, että hänen isänsä oli ihmeen sokea, ellei havainnut, millaisia seurauksia hänelle ja Stephenille koitui, kun heidät muitta mutkitta jätettiin toistensa seuraan, ihmeen huolimaton, jos hän tuon näki, mutta ei huolinut sitä ajatella, ihmeen hyvä, jos hän — kuten todennäköisintä — näki sen, ajatteli sitä ja hyväksyi sen. Nämä mietteet keskeytyivät samassa, kun portille ilmaantui Stephen, jonka päätä ja hartioita puiden takaa kohoava kuu hopeoi.
»Liittyvätkö vaikeutenne jollakin tavoin siihen suuteloon, joka äsken sattui pihamaalla?» kysyi Elfride äkkiä, melkein kiivaasti.
»Suuteloon pihamaalla?»
»Niin!» virkkoi hän, tällä kertaa käskevästi.
»Minä en käsittänyt tarkoitustanne enkä käsitä sitä oikein vielä nytkään. Minä en varmaankaan ole suudellut ketään pihamaalla, jos tosiaankin haluatte siitä tietoa, Elfride.»
»Ettekö tiedä mitään sellaisesta tapahtumasta?»
»En mitään. Mikä saa teidät kysymään?»
»Älkää pakottako minua kertomaan; se ei ole ollenkaan tärkeätä. Entä oletteko puhunut isälle kihlauksestamme, Stephen?»
»En», virkkoi hän pahoitellen. »En löytänyt häntä heti, ja sitten aloin ajatella, mitä sanoitte vastustuksesta, kiellosta — mahdollisista katkerista sanoista ja onnemme raukeamisesta — ja päätin siirtää asian huomiseen. Niin voitamme yhden ilon päivän, värähtelevän ilon päivän.»