»Niin, mutta olisi sopimatonta kauemmin vaieta», virkkoi Elfride hellästi, siten ilmaisten, että hänen kasvonsa olivat lämmenneet. »Minä haluan hänen tietävän rakkaudestamme. Miksi oletkaan omaksunut viivyttelyä koskevan ajatukseni?»
»Minä selitän seikan. Mutta haluan ilmaista salaisuuteni ensin sinulle — tahdon sanoa sen nyt. On vielä pari-kolme tuntia makuullemenoaikaan. Lähdetään kukkulalle kirkon luo.»
Elfride myöntyi mitään lausumatta, he lähtivät pihamaalta eräästä sivuportista ja etenivät kuutamoiselle alueelle.
Kirkon ovi oli lukossa. He kääntyivät portille ja kävelivät käsi kädessä etsien kirkkomaalta istumasijaa. Stephen valitsi laakean hautakummun, joka näytti uudemmalta ja valkoisemmalta kuin sen ympärillä olevat, istuutui ja veti leppoisasti Elfriden kättä puoleensa.
»Ei, ei siihen», virkkoi Elfride.
»Miksi ei?»
»Muuten vain; mutta olkoon menneeksi.» Elfride istuutui.
»Elfie, rakastatko minua huolimatta kaikesta, mikä voi olla minua vastaan?»
»Ah, Stephen, miksi tuota toistelet alinomaa ja alakuloisesti? Tiedäthän, että rakastan.» Hän siirtyi lähemmäksi ja jatkoi: »Mitä sinusta sanottaneenkin — ja mitään pahaa ei voida sanoa — minä pysyn sittenkin sinulle uskollisena. Sinun tiesi ovat minun tieni aina elämäni loppuun saakka.»
»Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, keitä vanhempani ovat tai millaisessa seurapiirissä minä olen alkujaan liikkunut?»