»Se riittää. Tämäkö siis oli huolenasi?»
»Minä ajattelin tekeväni väärin, jos sallin sinun rakastaa itseäni kertomatta sinulle tarinaani; ja toisaalta pelkäsin sitä tehdä. Pelkäsin menettäväni sinut, ja olin siinä kohden pelkurimainen.»
»Kuinka kaikki sinua koskevat seikat selviävätkään tämän tiedon nojalla! On kohta ilmeistä, miksi pelaat niin omituisella tavalla shakkia, miksi äännät latinankieltä niinkuin äännät ja miksi kirjaviisauteesi liittyy tavallisimpia sosiaalisia seikkoja koskevaa tietämättömyyttä. Eikö tämä kaikki ole yhteydessä sen kanssa, mitä näin lordi Luxellianin luona?»
»Mitä siellä näitkään?»
»Minä näin varjosi, näin kuinka puit viittaa naishenkilön ylle. Minä olin sivuovella; te molemmat olitte huoneessa, jonka ikkuna oli minua vastapäätä. Hetkisen kuluttua sinä tulit luokseni.»
»Hän oli äitini.»
»Äitisi siellä!» Elfride vetäytyi kauemmaksi silmäilläkseen häntä mielenkiinnoin.
»Elfride», virkkoi Stephen, »minä ajattelin kertoa sinulle lopun huomenna — olen jättänyt sen vielä sanomatta — mutta minun on se nyt sittenkin sanominen. Se koskee vanhempieni asuinpaikkaa. Missä luulet heidän elävän ja olevan? Sinä tunnet heidät — ainakin ulkonäöltä.»
»Minäkö tunnen heidät!» virkkoi Elfride hämmästystänsä hilliten.
»Niin, minun isäni on John Smith, lordi Luxellianin muurarimestari, joka asuu puiston muurin takana joen rannalla.»