»Stephen! Se ei voi olla mahdollista?»
»Hän rakensi — tai oli mukana rakentamassa sitä taloa, jossa te asutte, vuosia sitten. Hän pystytti lordi Luxellianin portin kivipylväät. Isoisäni istutti ne puut, jotka reunustavat pihamaatanne; isoäitini — joka työskenteli vainiolla hänen kerallansa — piti pystyssä jokaista puuta hänen luodessaan multaa juurille; he kertoivat tuon minulle, kun olin vielä lapsi. Hän toimi myöskin suntiona ja haudankaivajana, ja monet haudat tässä ympärillämme ovat hänen käsialaansa.»
»Kun arvaamattamme hävisit ensimmäisenä aamuna tulosi jälkeen, menitkö silloin tapaamaan isääsi ja äitiäsi?… Nyt ymmärrän; eipä ihmekään, että näytit tuntevan kylän tiet ja polut!»
»Eipä ihmekään. Mutta sinun tulee ottaa huomioon, etten ole täällä asunut yhdeksännen ikävuoteni jälkeen. Siihen ikään ehdittyäni minä muutin olemaan ja elämään setäni, seppämestarin luo Exonburyn lähistölle voidakseni käydä kansakoulua; siihen aikaan ei ollut yhtäkään koulua täällä kaukaisella rannikolla. Siellä minä tapasin ystäväni Knightin. Kun sitten olin täyttänyt viisitoista ja saanut hyvän koulutuksen koulumestarilta ja varsinkin Knightiltä, minä pääsin oppilaaksi erään arkkitehdin konttoriin siinä kaupungissa, koska käyttelin kynää taitavasti. Siellä minä olin vielä puoli vuotta sitten, jolloin sain harjoittelijan paikan eräässä Lontoon konttorissa. Siinä koko tarinani.»
»Omituista ajatella, että sinä, lontoolainen vieraamme, olet täällä syntynyt ja tuntenut tämän seudun jo monta vuotta aikaisemmin kuin minä. Kovin kummalliselta se minusta tuntuu!» virkkoi Elfride hiljaa.
»Äitini niiasi sinulle ja isällesi viime sunnuntaina», sanoi Stephen kiusallisin tunnoin ajatellen asiain ristiriitaisuutta. »Ja isäsi sanoi hänelle: 'Minua ilahduttaa nähdä sinut niin säännöllisesti kirkossa, Jane.’»
»Minä muistan sen, mutta en ole milloinkaan hänen kanssaan jutellut. Minä olen ollut täällä vasta puolitoista vuotta, ja seurakunta on kovin laaja.»
»Ajattele nyt toisaalta», virkkoi Stephen alakuloisesti hymyillen, »että isäsi uskoo suonissani virtaavan 'sinistä verta’. Sinä iltana, jolloin tänne saavuin, hän välttämättä tahtoi todistaa minun polveutuvan eräästä vanhimpien joukkoon kuuluvasta läntisten kreivikuntien suvusta perustaen otaksumansa toiseen ristimänimeeni, joka todellisuudessa on minulla vain senvuoksi, että isoisäni palveli kolmekymmentä vuotta Fitzmaurice-Smithin perheen puutarhurina. Nähdessäni sinun kasvosi, armaani, minulla ei ollut sydäntä väittää häntä vastaan ilmoittamalla hänelle sellaista, mikä olisi estänyt minua pääsemästä sinun ystävyyteesi.»
Elfride huokasi syvään. »Niin, nyt minä huomaan, kuinka tämä epätasaisuus voi koitua meille vastukseksi», virkkoi hän hiljaa ja jatkoi alakuloisesti kuiskaten: »Ei olisi minun puolestani haitannut, jos he olisivat asuneet jossakin etäällä. Isä olisi suostunut kihlaukseemme, jos sukulaisesi maalaiset olisivat eläneet jossakin satojen peninkulmien päässä; etäisyys näet lievittää sukujen ristiriitoja. Mutta hän ei varmaankaan pidä siitä. — Ah, Stephen, Stephen, mitä voinkaan tehdä?»
»Mitä tehdä?» virkkoi Stephen kiusaukseen johdatellen, mutta synkin mielin. »Hylkää minut; anna minun lähteä takaisin Lontooseen äläkä enää minua ajattele.»