»En, en; minä en voi sinusta luopua! Suunnitelmiemme toivottomuus saa minut pitämään sinusta sitäkin enemmän… Minä tajuan nyt, mitä en aluksi havainnut. Stephen, miksi olisimmekaan huolissamme? Miksi isä vastustelisikaan? Lontoolainen arkkitehti on lontoolainen arkkitehti. Kukapa siellä sellaisia kyselee? Ei kukaan. Mehän asumme siellä, eikö totta? Miksi olisimmekaan niin huolissamme?»
»Niin, Elfie», virkkoi Stephen, jonka toiveet syttyivät samalla kuin Elfriden, »Knight ei ollenkaan ajattele sitä, että olen maalaispoika. Hän sanoo, että ansaitsen hänen ystävyytensä yhtä hyvin kuin jos olisin lordin poika, ja jos kerran ansaitsen hänen ystävyytensä, niin kaiketi myöskin sinun, Elfride?»
»Minä en ole milloinkaan rakastanut ketään muuta kuin sinua», lausui Elfride vastauksen asemesta, »enpä edes solminut mitään kiinteätä ystävyysliittoa niinkuin sinä Knightin keralla. Toivoisin, ettet olisi sinäkään sitä tehnyt. Se vähentää minua.»
»Ei, Elfride, eipä suinkaan», virkkoi hän anellen. »Eikö sinulla tosiaankaan ole ollut ketään armasta?»
»Ei ketään, jota olisin armaakseni tunnustanut.»
»Mutta eikö kukaan ole sinua rakastanut?»
»On kyllä — eräs kerran; paljonkin, sanoi hän.»
»Onko siitä pitkäkin aika?»
»On, siitä on pitkä aika.»
»Kuinka pitkä, rakkaani?»