Kirkkoherran työhuone näytti olevan ainoa valaistu suoja. He astuivat sisään, kumpikin yrittäen käytöksellänsä salata sitä salaamatonta asiaa, että vastavuoroinen rakkaus oli heidän olemustensa vallitsevana sävelenä. Elfride havaitsi miehen, joka istui häneen selin keskustellen hänen isänsä kanssa. Hän aikoi vetäytyä takaisin, mutta mr Swancourt oli huomannut hänet.
»Astu sisään», sanoi hän; »täällä on vain Martin Cannister, joka on tullut hakemaan jäljennöstä mrs Jethway rukalle.»
Martin Cannister, suntio, oli Elfriden suosiossa. Hän tapasi herättää neidon mielenkiintoa kertoelemalla merkillisistä kokemuksistansa: kuinka hän monien vuosien kuluttua, kaivaessaan esiin tuttujen henkilöiden ruumiita, tunsi heidät jostakin vähäisestä merkistä (vaikka ei ollutkaan todellisuudessa milloinkaan ketään tuntenut). Hänellä oli ovelat pienet silmät ja runsas kaksoisleuka, joka jossakin määrin korvasi nenän huomattavaa niukkuutta.
Cannisterin kädessä oleva paperiliuska ja pöydällä lepäävät rahakolikot osoittivat, että asia oli järjestyksessä, ja jatkuvan keskustelun sävystä saattoi päättää, että kuntalaisen ja kirkkoherran mieltä nyt kiinnittivät paikkakunnan uutiset.
Mr Cannister nousi ja kosketti sormellaan silmäkulmaansa, siten kunnioittavasti tervehtien Elfrideä, soi puolen tervehdystä Stephenille, (jota hän, enempää kuin kukaan muukaan kylänmies, ei ollut ollenkaan tuntenut), istuutui ja ryhtyi jälleen juttelemaan.
»Kuinka pitkälle olinkaan ehtinyt, sir?»
»Paalun iskemiseen», vastasi mr Swancourt.
»Niin, paalustahan oli puhe. Kuten sanoin, Nat oli iskemässä paalua maahan tällä tavalla.» Mr Cannister piteli kävelykeppiänsä huolellisesti vaakasuorassa asennossa vasemmalla kädellänsä ja iski sen nuppiin varsin voimallisesti oikean käden nyrkillä. »John piteli paalua, tällä tavalla.» Samassa hän hieman heilahdutti keppiä ja katsahti tiukasti ympärillä olevien henkilöiden silmiin nähdäkseen, että he olivat hyvin tajunneet asian tähänastiset vaiheet, ennenkuin hän lähti etenemään. »No niin, kun Nat oli iskenyt paalua kuusiseitsemän kertaa, hän levähdytti käsivarttansa sekunnin tai parin ajan. John, joka luuli hänen lopettaneen, nosti kätensä paalun päähän koetellakseen, seisoiko se lujasti.» Mr Cannister levitti kämmenensä kepin nupin yli. No niin, Nat ei ollutkaan ajatellut lakata lyömästä, ja kun John oli nostanut kätensä paalun päähän, niin nuija —»
»Kauheata!» huudahti Elfride.
»Nähkääs, sir, nuija oli jo putoamassa. Nat havaitsi käden, mutta ei kyennyt enää iskua ajoissa pidättämään. Nuija putosi John Smith paran kädelle ja murskasi sen taikinaksi.»