»Siunatkoon! Siunatkoon! Mies raukka!» virkkoi kirkkoherra sillä äänellä, joka kaikuu haavoitettujen suista »Pragin taistelun» pianoesityksessä.
»Oliko se John Smith, muurarimestari?» huudahti äkkiä Stephen.
»Ei kukaan muukaan; ja hyväsydämisempää miestä ei Jumala kaikkivaltias ole milloinkaan luonut.»
»Onko hän pahoin loukkaantunut?»
»Minä olen kuullut», virkkoi mr Swancourt Stepheniä huomaamatta, »että hänellä on poika Lontoossa, erittäin lupaava nuori mies.»
»Hän on varmaan pahoin loukkaantunut!» toisti Stephen.
»Paalunuija ei voi kovin lievästi loukata. No niin, hyvää yötä, ja hyvää yötä, sir, ja hyvää yötä, neiti.»
Mr Cannister oli kaikessa hiljaisuudessa ryhtynyt poistumaan, ja kun jäähyväislausumat kuuluivat hänen huuliltansa, hän oli jo oven ulkopuolella. Hän asteli järein askelin eteisen halki, kulutti enemmän kuin minuutin ajan yrittäessään sulkea ovea kunnollisesti ja hävisi sitten kuuluvista.
Stephen oli sillävälin kääntynyt päin ja virkkoi kirkkoherralle:
»Suokaa anteeksi, että poistun täksi illaksi. John Smith on minun isäni.»