Kirkkoherra ei aluksi asiaa tajunnut.
»Mitä sanoittekaan?» kysyi hän.
»John Smith on minun isäni», virkkoi Stephen vakaasti.
Mr Swancourtin niska kävi entistä punaisemmaksi, rusotus tulvi sieltä hänen kasvoihinsa, hänen piirteensä kävivät selvemmiksi, ja huulet näyttivät ohentuvan. Ilmeistä oli, että sarja pieniä seikkoja, jotka tähän asti olivat jääneet vaille erikoista huomiota, nyt kerääntyi yhteen muodostaen mr Swancourtin mieleen kirkkaan kuvan, joka teki kaikki muut Stephenin selitykset joutaviksi.
»Vai niin», virkkoi kirkkoherra kuivin ja värähtämättömin äänin.
Noiden sanojen merkitys riippuu kokonaan niiden sävystä, joten mr Swancourtin lausuma merkitsi yhtä paljon tai yhtä vähän kuin lausumatta jättäminen.
»Minun täytyy nyt lähteä», sanoi Stephen rauhattomin ilmein ja ikäänkuin ei olisi oikein tietänyt, pitikö lähteä, vai jäädä. »Kun palaan, sir, suonette minun keskustella kanssanne muutamia minuutteja?»
»Epäilemättä. Vaikka oikeastaan ei tunnukaan todennäköiseltä, että meillä voisi olla mitään yksityisluontoista toisillemme sanottavaa.»
Mr Swancourt otti olkihattunsa, kulki läpi vierashuoneen, johon kuu valoi hohtoansa, ja astui lasiovesta kuistikolle. Oli helppo arvata, että mr Swancourtissa, jonka mielen luontainen syvä oli kutoutunut sukuhistoriallisten tutkimusten, hyvien päivällisten ja patriisi-muistelmien vaiheilla, ennakkoluulot olivat hänen aulismielisyyttänsä voimallisemmat ja että Stephenin hetket hänen ystävänänsä ja vertaisenansa olivat luetut.
Stephen liikahti eteenpäin, ikäänkuin olisi aikonut seurata kirkkoherraa, peräytyi, oli kerrassaan ymmällä, minne kääntyä, ja lähti alakuloisena ovelle. Elfride asteli verkalleen hänen jäljessään. Ennenkuin hän oli ehtinyt kahden askelen päähän portailta, Unity ja sisäkkö Anna palasivat kyläilyltänsä.