»Oletteko kuullut jotakin John Smithistä? Eihän vamma ole niin vaikea kuin kerrotaan?» kysyi Elfride aavistellen.
»Ei suinkaan; tohtori sanoo, että se on vain pahanlainen ruhjevamma.»
»Niinhän ajattelinkin!» huudahti Elfride iloissaan.
»Hän sanoo, että vaikka Nat luuleekin, että hänen oli mahdoton pidättää putoavaa nuijaa, hän kumminkin on niin tehnyt tietämättänsä — onpa sitä melkoisestikin pidättänyt. Täysi isku näet olisi murskannut käden kerrassaan, mutta todellisuudessa se on vain mustelmilla.»
»Kuinka kiitollinen olenkaan!» virkahti Stephen.
Ällistynyt Unity katseli häntä pikemmin suullaan kuin silmillään.
»Riittää, Unity», lausui Elfride käskevästi; ja molemmat palvelijattaret lähtivät.
»Suotko minulle anteeksi, Elfride?» sanoi Stephen heikosti hymyillen. »Kukaan ei ole moitteeton rakastaessaan». Hän tarttui kevyesti Elfriden käteen.
Pää kallellaan kuin Greuzen maalaaman kuvan Elfride sanattomasti ja hellästi moitti hänen epäilystänsä ja puristi hänen kättänsä. Stephen vastasi puristukseen kolmin kerroin ja lähti sitten isänsä mökille Endelstowin puiston liepeille.
»Mitä sanotkaan tästä, Elfride?» kysyi hänen isänsä, joka tuli kohta
Stephenin lähdettyä.