Naisellisen sukkelasti Elfride tarttui jokaiseen korteen, jonka nojalla voi puhua Stephenin puolesta. »Hän on maininnut siitä minulle», sopersi hän, »joten se ei ole minulle mikään uusi keksintö. Hän oli parhaillaan aikeissa tulla ilmoittamaan siitä sinulle.»
»Tulla ilmoittamaan minulle! Minkätähden hän ei ole sitä jo aikoja sitten ilmoittanut? Minä moitin hänen salakähmäisyyttänsä yhtä paljon, ellen enemmänkin kuin asiaa itseänsä. Näyttääpä melkein siltä, kuin hän haluaisi pitää minua narrinansa — ja sinua samaten. Te olette seurustelleet ja vaihtaneet kirjeitä tavalla, jota minä en ollenkaan hyväksy — mitä sopimattomimmalla tavalla. Sinun olisi pitänyt tietää, kuinka mahdoton sellainen käytös on. Naisen tulee mitä huolellisimmin välttää seurustelua Ties-kenen kanssa.»
»Olethan meidät nähnyt, isä, sanomatta koskaan sanaakaan.»
»Oma vikani, tietysti; oma vikani. Mitä lempoa lienenkään ajatellut? Hän, maalaispoika, ja me Swancourtit, Luxellianien sukulaiset. Me olemme kulkeneet kohti tyhjää jo vuosisatoja, ja nyt olemme luullakseni päässeet perille. Kenen minä tänne tämän jälkeen kutsunen!»
Havaitessaan asioiden ylen epäsuotuisan laadun Elfride alkoi itkeä. »Isä, isä kulta, suo anteeksi hänelle ja minulle! Me pidämme toisistamme, isä! Ja hän aikoi tulla sinulta kysymään, sallitko meidän mennä kihloihin, kunnes hän on gentleman samoinkuin sinäkin. Meillä ei ole kiirettä, isä kulta; me emme ollenkaan tahdo mennä naimisiin juuri nyt; vasta sitten, kun hän on rikkaampi. Mutta salli meidän mennä kihloihin, sillä minä rakastan häntä kovin, ja hän rakastaa minua.»
Tuo vetoaminen koski hieman mr Swancourtin tunteisiin, ja hän pahoitteli, että asiat olivat niinkuin olivat. »Enpä suinkaan!» vastasi hän lausuen kieltonsa vitkaan ja soinnukkaasti.
»Ei, ei, ei; älä sano niin!»
»Mitä vielä! Onpa se sievä juttu. Ei siinä kyllin, että minä olen joutunut häpeään pitämällä häntä täällä luonani — erään oman kylän maalaisen poikaa — vaan nyt minun on vielä otettava hänet vävykseni! Taivaan nimessä, Elfride, oletko mieletön?»
»Sinä olet nähnyt hänen kirjeittensä saapuvan minulle aina siitä saakka, kun hän ensi kerran kävi luonamme, ja sinä tiedät, että ne olivat eräänlaisia — lemmenkirjeitä; ja siitä asti, kun hän on täällä ollut, sinä olet sallinut hänen olla kanssani kahden kesken melkeinpä yhtenään. Ja sinä olet arvannut, sinun on täytynyt arvata, mitä me ajattelimme ja teimme, ja sinä et ole häntä estänyt. Lemmenleikkiä seuraa lemmenvoitto, ja sinä tiesit, että asiat kehittyisivät siihen määrään, isä.»
Kirkkoherra torjui tämän terveen järjen varassa suoritetun hyökkäyksen. »Koska minua ahdistelet, niin sanon sinulle, että tietysti arvasin jonkinlaista lapsellista kiintymystä voivan kehittyä välillenne, ja minä myönnän, etten huolinut sitä paljoakaan ehkäistä; mutta toisaalta minä en ole sitä erikoisesti suosinut, ja kuinka voisitkaan toivoa, että menettelen niin nyt? Se on mahdotonta; yksikään englantilainen isä ei kallistaisi korvaansa moisille ehdotelmille.»