»Jos hänen isänsä ja äitinsä olisivat eläneet Englannin pohjois- tai itäosissa», jatkoi Elfride urhoollisesti, vaikka nyyhkytykset alkoivat keskeyttää hänen puhettansa, »missä tahansa muualla, mutta ei täällä — niin — sinä — olisit — vain katsonut häntä — etkä heitä! Hänen asemansa — olisi määrännyt — hänen ammattinsa — eikä hänen isänsä — vaatimaton asema — ja eihän hän enää — pitkiin aikoihin — asu heidän luonansa. Vaikka John Smith onkin kerännyt koko joukon rahoja ja kuuluu olevan paremmissa varoissa kuin me — eihän hän muuten olisi voinut antaa poikansa ryhtyä sellaiseen varoja kysyvään ammattiin. Ja Stephenille on vain kunniaksi, että hän on perheensä etevin.»

»Niin. 'Kun eläin on eläimistä parhain, niin hänen seimensä sijaitsee kuninkaan tallissa’.»

»Sinä loukkaat minua, isä!» huudahti Elfride. »Aivan varmaan loukkaat!
Hän on minun oma Stephenini!»

»Tuo voi olla totta, mutta voi se olla erehdyskin, Elfride», vastasi jälleen hänen isänsä epämieluisan liikutuksen valloissa vasten tahtoansa. »Sinä sekoitat toisiinsa tulevaiset mahdollisuudet ja nykyiset tosiasiat — sen, mitä nuori mies voi olla, ja mitä hän on. Meidän täytyy pitää silmällä, mikä hän on, eikä sitä, miksi epätodennäköinen onnenoikku voi hänet tehdä. Seikka on tämä: Erään seurakuntalaiseni työmiehen poika, miehen, joka kenties on minua varakkaampi, kenties ei — nuorukainen, joka ei ole vielä edistynyt maailmassa niin pitkälle, että hänellä olisi mainittavia omia tuloja ja joka senvuoksi on arvoasemaltansa isänsä tasossa — haluaa kihlata sinut morsiamekseen. Hänen sukulaisensa asuvat aivan samalla seudulla kuin sinäkin, joten sinut tässä kreivikunnassa — joka meille merkitsee maailmaa — aina tunnettaisiin muurari Jack Smithin pojan eikä suinkaan jonkin lontoolaisen ammattimiehen vaimona. Puheen esineenä on aina puutos eikä suinkaan sitä korvaava tosiasia. Riittää, älä huoli puhua enempää. Sinä voit väitellä koko yön ja todistaa mitä tahansa; minä pysyn sanoissani.»

Elfride silmäili vaieten ja toivottomana ikkunasta, silmät suurina ja itkettyneinä ja poskipäät kosteina.

»Minä sanon sitä suureksi ajattelemattomuudeksi — ja haluaisin nimittää sitä hävyttömyydeksi — Hewbyn taholta», alkoi jälleen hänen isänsä puhua. »Enpä ole moista kuullut — antaa sellaiselle kömpelölle maalaispojalle sellainen suositus minua varten! Sinä olet tietenkin joutunut petetyksi samoinkuin minä. Sikäli en sinua ollenkaan soimaa.» Hän lähti etsimään mr Hewbyn kirjettä. »Näin hän minulle kirjoitti: 'Kunnioitettu herra. — Noudattaen t. k. 18:ntena päivätyssä kirjeessänne lausuttua kehoitusta olen päättänyt ottaa kysymyksessä olevan työn valvoakseni ja toimittaa piirustukset’ j.n.e. 'Apulaiseni, mr Stephen Smith’ — hän nimitti häntä apulaisekseen, ja minä tietenkin käsitin hänen tarkoittavan jonkinlaista liikekumppania. Miksi hän ei sanonut 'sihteeri'?»

»Siinä ammatissa heitä ei milloinkaan nimitetä sihteereiksi, koska he eivät kirjoita. Stephen — mr Smith — sanoi minulle; Mr Hewby siis käytti yleisesti hyväksyttyä nimitystä.»

»Salli minun puhua, ole hyvä, Elfride!» 'Apulaisen! mr Stephen Smith lähtee Lontoosta huomenna varhain aamulla… Monet kiitokset ehdotuksestanne, että hän saa asua luonanne… Te voitte, ehdottomasti luottaa häneen ja hänen kirkkoarkkitehtuuria koskevaan oivallukseensa’. Niin, minä sanon vieläkin, että Hewby saisi hävetä, kun pitää sellaista melua mitättömästä nuoresta miehestä.»

»Lontoolaiset ammattimiehet», väitti Elfride vastaan, »eivät tiedä mitään apulaistensa isistä ja äideistä. Heillä on apulaisia, jotka toimivat vuosikausia heidän konttoreissaan ja liikkeissään heidän kunnolla tietämättä, missä he asuvat. Lontoolaiset välittävät ainoastaan siitä, mihin he kykenevät — mitä hyötyä voivat tuottaa liikkeelle. Ja siinä suhteessa häntä auttaa se, että hän on aina miellyttävä.»

»Alinomainen miellyttävyys on pikemmin puutos kuin hyve. Se osoittaa, ettei ihminen kunnolla tajua, ketä hänen tulee halveksia.»