Hän tervehti poikaansa pontevasti kuten ainakin. »Hei, Stephen! Kymmenen minuutin kuluttua olisimme jo olleet makuulla. Tulet kai katsomaan, kuinka on minun laitani, eikö niin, poikaseni?»
Tohtori oli tullut ja mennyt, ja käsi oli todettu ainoastaan lievästi loukkaantuneeksi, vaikka tapaus luultavasti olisikin ilmennyt paljoa vakavampana, jos mr Smith olisi ollut melkoisempi mies. Stephenin pelokkaasti asiaa tiedustellessa hänen isänsä ei ollenkaan valitellut kipuansa, vaan sitä ikävyyttä, ettei hänestä ollut hyötyä parina lähimpänä päivänä. He astuivat yhdessä sisään.
John Smith — iholtansa ruskea kuin syksy, vaatteitansa valkea kuin talvi — edusti tyydyttävällä tavalla maalaista kivenhakkaajamestaria. Samoinkuin useimmat muutkin maalaiset ammattilaiset oli hänkin liian yksilöllinen ollakseen tyypillinen »käsityöläinen» — sellaisia tyypillisiä ammattilaisia tapaa ainoastaan suurissa kaupungeissa, jotka hiovat ihmistä niinkuin vesi rannan kiveä muuttaen itsenäisen yksilön määrätyn luokan murto-osaksi.
Hänen työssään ei ollut sitä erikoistunutta sävyä joka on ominainen kaupunkien käsityöläisille. Vaikka hän oikeastaan olikin vain kivenhakkaaja, ei hän kumminkaan katsonut arvoonsa soveltumattomaksi käsitellä tiiliä, jos tiilet sattuivat olemaan päiväjärjestyksessä, tai liuska- ja kattotiililevyjä, jos oli korjattava katto ennen märkien säiden tuloa, ja eipä ollut lähiseuduilla toista, joka olisi pystynyt suorittamaan sellaiset työt paremmin. Olipa sattunut pari kertaa sydäntalven aikana, jolloin pakkanen itsepintaisesti ehkäisee muurilastan käyttelyn järkyttelemällä perustuksia, pakahduttelemalla kiviä ja haperoittamalla muurilaastin, että hän oli käynyt puita kaatamaan ja sahaamaan. Sitäpaitsi hän oli omalla konnullansa harjoittanut puutarhanviljelystä jo niin monta vuotta, että olisi vaadittaessa kyennyt ansaitsemaan elatuksensa siinäkin ammatissa.
Maalaisemme luultavasti ei ollut yhtä täydellinen taitoniekka erikoisalallansa kuin hänen kaupunkilaiset virkaveljensä. Hän oli itse asiassa sen kömpelön neulantekijän kaltainen, joka valmistaa yksin koko neulan ja jota Adam Smith halveksii, Macaulayn sitävastoin häntä kunnioittaessa — joka tapauksessa suuremmassa määrin taiteilija.
Kun hän nyt, huoneeseen ehdittyänsä, ilmeni kynttilän valaisemana, niin hänen luja terveytensä oli näkemisen arvoinen. Hänen partansa oli tuuhea ja takkuinen kuin taltan kuvaaman Herkuleen; paidanhihat olivat osittain käärityt, liivi napittamatta. Lumivalkea palttina ja ruskeat käsivarret muodostivat samanlaisen vastakohdan kuin munan valkuainen ja keltuainen. Kuullessaan heidän astuvan sisään mrs Smith tuli esiin ruokakomerosta.
Mrs Smith oli eukko, jonka ulkonäkö vetosi pikemmin mieleen kuin silmään, joskaan ei ehdottomasti. Hän oli yhä vielä, elämänsä proosallisena ehtooaikanakin, säilyttänyt persoonallisen raikkautensa; mutta ennen kaikkea hänen piirteensä ilmaisivat niiden takana piilevää tervettä järkeä.
Stephenin isä kertoi sitten tapahtuman yksityiskohdittain, siihen draamalliseen tapaan, joka oli ominainen myöskin Martin Cannisterille, toisille naapuriston yksilöille ja maalaismaailmalle yleensäkin. Mrs Smith ilmaisi näytösten väliajoilla tunteitansa, niinkuin tragedian koryfaios, tehdäkseen kuvauksen täydelliseksi. Tarina päättyi vihdoin, niinkuin pisinkin tarina välttämättä vihdoin päättyy, ja Stephen suuntasi keskustelun toisille urille.
»Kuulehan, äiti, nyt he tietävät kaikki minua koskevat seikat.»
»Hyvin tehty!» virkkoi hänen isänsä. »Nyt minun mieleni on rauhallinen.»