»Minä soimaan itseäni — en voi koskaan antaa sitä itselleni anteeksi — kun en ole ilmoittanut asiaa heille jo aikaisemmin», jatkoi nuori mies.
Mrs Smith irroitti nyt ajatuksensa edellisestä aiheesta. »Minä en käsitä, mitä sinulla on murehtimista, Stephen», sanoi hän. »Henkilöiden, jotka sattumalta joutuvat ystäviksi, ei pidä heti paikalla ryhtyä kertomaan sukunsa historiaa.»
»Sinä et varmaankaan tehnyt mitään vääryyttä», sanoi hänen isänsä.
»Enpä kylläkään; mutta minun olisi pitänyt puhua aikaisemmin. Tähän vierailuuni sisältyy enemmän kuin arvaattekaan — hyvä joukko enemmän.»
»Ei enempää kuin minä arvaan», virkkoi mrs Smith katsellen häntä mietteissään. Stephen punastui, ja hänen isänsä silmäili vuoroin kumpaakin kykenemättä mitään käsittämään.
»Onhan tyttö varsin sievä», jatkoi mrs Smith, »ja erittäin hieno ja nokkelakin. Mutta vaikka hän muuten sinulle varsin hyvin soveltuukin, miksi ihmeessä katselet vielä ollenkaan naishenkilöitä?»
John venytti luonnostaan lyhyitä huuliansa, kurtisti otsaansa ja virkkoi: »Siitäkö kulmalta se tuuli puhaltaakin?»
»Äiti», huudahti Stephen, »kuinka mielettömästi haasteletkaan! Arvostelet, soveltuuko hän minulle, vai eikö, ikäänkuin asia vielä sietäisi jonkinlaista epäilystä! Hänen puolisokseni saaminen olisi elämäni suurin siunaus — sosiaalisessa samoinkuin käytännöllisessäkin suhteessa ja yleensäkin. Mutta pelkäänpä, ettei sellaista onnea ole minulle suotu; hän on liian korkealla minun yläpuolellani. Hänen sukunsa ei halua liittää itseensä minunlaisiani maalaispoikia.»
»Jos eivät sinua halua, niin minä sinun sijassasi heistä viisi välittäisin, menisin parempiin perheisiin, jotka sinusta huolivat.»
»Niin; mutta minä tunnen auttamatonta vastenmielisyyttä sitä ajatusta kohtaan, että minut ottaisivat mielihyvin vastaan sellaiset henkilöt, joita tarkoitatte, hänen sukulaistensa sitävastoin kohdellessa minua kylmäkiskoisesti.»