Meijerinhoitaja vaipui miettimään, missä vika oli ja huudahti äkkiä:
— Se on kynsilaukka! Ja minä kun olen luullut, ettei sitä olisi enää lainkaan nurmillamme.
Jo muistui vanhemmille lypsäjille mieleen, että kerran ennenkin oli voi ollut pahanmakuista, kun karjaa oli käytetty eräällä kuivalla nurmella. Meijerinhoitaja ei ollut silloin tuntenut makua, vaan oli luullut voin olevan noiduttua.
— Nurmi on tutkittava perinpohjin, jatkoi hän, tätä ei saa jatkua.
Kaikki ottivat veitsen käteensä ja läksivät ulos. Melkein turhaa työtä oli kasvin etsiminen vanhasta nurmikosta, koska se arvattavasti oli tuiki pieni, kun näin kauan oli huomaamatta pysynyt. He järjestyivät kuitenkin pitkään riviin, sillä asia oli tärkeä. Ensimäisenä oli meijerinhoitaja, sitten Clare, joka oli tarjoutunut auttamaan, sitten Tess, Marian, Izz Huett ja Retty; ja viimeisinä Bill Lewell, Jonathan ja naimisissa olevat meijerinaiset: Beck Nibbs, jolla oli tuuhea, musta tukka ja pyörivät silmät, ja vaaleaverinen Frances, joka oli talvella saanut keuhkotaudin vesiperäisiltä niityiltä.
Silmät maahan luotuina he astuivat verkalleen nurmen laitaan ja kääntyivät takaisin vähän ulompaa, niin että nurmi lopulta tuli läpeensä tutkituksi. Työ oli tuiki hyödytöntä: he löysivät vain puoli tusinaa kynsilaukkoja koko niityltä, mutta niin väkevä oli kuitenkin niiden tuoksu, että sen päiväinen maito ja voi olisi kaiketi pilaantunut, jos yksikin lehmä olisi syönyt niistä jonkun.
Vaikka he erosivatkin toisistaan perinpohjin luonteensa ja mielenlaatunsa puolesta, niin kumarassa ollessaan he muodostivat kuitenkin omituisen yhdenkaltaisen rivin, joka liikkui koneellisesti, äänetönnä. Vieras, joka sattumalta olisi havainnut heidät läheistä tietä vaeltaessaan, olisi hyvällä syyllä saattanut kutsua heitä "maamyyriksi". Heidän ryömiessään eteenpäin syvään kumartuneina heidän varjossa oleville kasvoilleen heijastui voikukista keltainen kajastus, tehden ne aavemaisiksi, kuutamoisiksi, vaikka heidän selkäänsä paahtoikin puolipäivän aurinko.
Angel Clare, joka aina pyrki olemaan kaikissa mukana, katsahti silloin tällöin ylös. Ei hän tietenkään sattumalta kulkenut Tessin rinnalla.
— No kuinka jaksatte? hän mutisi.
— Kiitos kysymästänne, varsin hyvin, tämä vastasi ujosti.