Hän kaalasi heidän eteensä; hyvinhän pääsikin yli, ei mennyt vettä saappaisiin.
— Kirkkoonko teillä on matka? hän sanoi Marianille, joka seisoi etumaisena, tarkottaen kysymyksellään myöskin kahta lähinnä seisovaa, mutta ei Tessiä.
— Kirkkoon, mr Clare, mutta myöhästyä taidamme, ja minä käyn niin punaiseksi…
— Minä kannan jokainoan teistä veden toiselle puolelle.
He sävähtivät punaisiksi yhtaikaa, aivan kuin sama sydän olisi tykyttänyt heidän rinnassaan.
— Eiköhän jääne tekemättä, mr Clare, sanoi Marian.
— Ainoastaan tällä tavalla te pääsette yli; seisokaapa nyt alallanne! Mitä joutavia — ei teistä kukaan ole liian raskas. Jaksaisinpa kantaa teidät kaikki yhdellä kertaa. No, Marian, pankaapa kätenne olalleni — kas niin. Pitäkää lujasti kiinni. No niin, hyvinhän se menee!
Marian oli käskyä totellen solunut hänen syliinsä, ja Angel läksi kantamaan häntä tulvaveden toiselle puolelle. Hänen pitkän solakka vartalonsa näytti takaapäin kukkavihkon kannalta — Marian muistutti suurta, komeata kukkakimppua. He katosivat tien mutkaan ja ainoastaan veden loiskeesta ja Marianin hatun nauhoista saattoi päättää, missä he kulkivat. Muutaman minuutin kuluttua Angel palasi tyttöjen luo. Izz Huett oli lähinnä.
— Nyt hän tulee, mutisi tyttö, ja hänen huulensa olivat aivan kuivat mielenliikutuksesta. Saan panna käteni hänen kaulaansa ja katsella hänen silmiinsä niinkuin Mariankin.
— Mitäpä siitä olisi, sanoi Tess nopeasti.