— En minä koskaan teidän tiellenne asetu, en kenenkään! hän sanoi nyyhkyttäen Rettylle sinä iltana makuuhuoneessa. Enhän voi sitä auttaa, ystävä kulta! Tuskinpa hän ollenkaan naimisiinmenoa ajattelee, mutta vaikkapa hän kysyisikin kättäni, niin vastaisin hänelle kieltävästi, samoin kuin tekisin kenelle tahansa.
— Voi, niinkö vastaisit? Miksi?
— Se on mahdotonta. Mutta tahdonpa puhua vilpittömästi. Jos jätänkin itseni kokonaan syrjään, niin enpä luule hänen ketään teistä ikiomakseen ottavan.
— En sitä ole koskaan odottanut, en edes ajatellutkaan, vaikeroi
Retty. Oi, jospa olisin kuollut!
Tunteensa raatelemana, jota hän tuskin ymmärsi, tyttö poloinen kääntyi molempien kumppaniensa puoleen, jotka samalla hetkellä astuivat sisään.
— Olemme hänen ystäviänsä jälleen, hän sanoi. Ei Tess luule pääsevänsä hänen omakseen sen enempää kuin mekään.
Ja niin haihtui pilvi pois, ja he olivat taas hyviä ystäviä.
— Eipä tästä elämästä nyt ole lukua, sanoi Marian aivan toivottomana. Aijoin mennä naimisiin erään sticklefordilaisen meijerimiehen kanssa, joka on minua kahdesti kosinut, mutta nyt minä ennen päiväni päättäisin kuin hänen vaimokseen rupeaisin. Mikset sinä, Izz, puhu mitään?
— Puhunpa minäkin suoraan, sanoi Izz. Olin ihan varma, että hän suutelisi minua pitäessään mua päivällä sylissään, ja minä nojasin hänen poveaan vastaan ja toivoin ja toivoin. Mutta ei hän sitä tehnyt. En viihdy täällä kauempaa, kotiin lähden.
Toivottomien tyttöjen intohimo tuntui panevan makuusuojan ilmankin värähtelemään. Kuumeentapaisesti poltti heitä tunne, jonka julma luonnonlaki oli heidän kannettavakseen sälyttänyt — tunne, jota he eivät olleet odottaneet eivätkä toivoneet. Tämänpäiväinen tapahtuma oli puhaltanut heidän sydämissään kytevän liekin ilmituleen, ja tuskat olivat miltei kovemmat kuin kantaa jaksoi. Tämä intohimo hälvensi heitä yksilöinä erottaneet piirteet; he olivat vain osa siitä suuresta elimistöstä, jota nimitetään heikommaksi sukupuoleksi. Kateutta eivät he tunteneet, koska ei ollut toivoakaan. He olivat kaikki järkeviä tyttöjä, eivät ruvenneet pettämään itseään turhilla luulotteluilla tai kieltämään rakkauttansa tai kopeilemaan toisten kustannuksella. He käsittivät täydelleen, että heidän lempensä oli yhteiskunnalliselta kannalta aivan turhaa, että se alkoi käydä tarkotuksettomaksi. Siltä puuttui kaikkea, mikä olisi tehnyt sen oikeutetuksi sivistyksen silmissä (luonnon silmissä ei siltä puuttunut mitään). Nämä kaikki ja vielä se seikka että se oli olemassa, herättäen kalvavaa riemua, synnytti heissä nöyryyttä ja arvokkuutta, jonka halpa toivo "hänen" voittamisestaan muuten olisi tehnyt mahdottomaksi.