Ruumistaan väännellen he viruivat vuoteellaan — ja alakerrasta kuului yksitoikkoinen heran tippuminen.
— Valvotko sinä vielä, Tess? kuiskasi joku puolta tuntia myöhemmin.
Kuiskaaja oli Izz Huett.
Tess vastasi myöntäen, jolloin myöskin Marian ja Retty heittivät peitteet syrjään ja huokaisivat:
— Valvomme mekin.
— Minkähän näköinen se on se neiti, jonka hänen vanhempansa kuuluvat hänelle valinneen!
— Olisipa se soma tietää, sanoi Izz.
— Hänen vanhempansa hänelle valinneet? huudahti Tess hätkähtäen. En ole koskaan kuullut siitä puhuttavan.
— Niin ne puhuvat. Olisi muka joku nuori neiti, samaan luokkaan kuuluva kuin hän itsekin, papin tytär jostain niiltä tienoin kuin hänen isänsäkin. Ei hän kuulu tytöstä juuri välittävän, mutta varmaan hän menee hänen kanssaan naimisiin.
Eiväthän he hänestä olleet paljoa kuulleet, mutta sekin vähä antoi aihetta monenmoisiin surullisiin kuvitelmiin yön hiljaisuudessa. He kuvailivat itselleen kaikki tapahtumat pikku seikkoja myöten: kuinka mr Clare houkuteltaisiin myöntymään avioliittoon, häävalmistukset, morsiamen onnen, hänen pukunsa ja huntunsa, hänen onnellisen kotinsa hänen kanssaan, jolloin he ja heidän rakkautensa aikoja sitten oli unohdettu. Näin he tarinoivat, tuskailivat ja itkivät, kunnes uni viimein vaimensi heidän surunsa.
Tämän uutisen kuultuaan ei Tess hautonut mielessään tuommoista mieletöntä ajatusta, että Claren huomaavaisuudessa häntä kohtaan piili jotain erikoista. Kaikki tuntui hänestä vain nopeasti kuluvalta pintapuoliselta kesärakkaudelta — siinä koko juttu. Ja tämän surullisen havainnon orjantappurakruununa oli se, että hän, jonka Clare tavallaan asetti toisten edelle, hän, joka tiesi olevansa toisia lemmekkäämpi, lahjakkaampi ja kauniimpi, oli kuitenkin paljoa vähemmän hänen arvoisensa kuin toiset vaatimattomammat tytöt, joista hän ei välittänyt.