24.
Keskellä laakson lämpimiä, kosteita höyryjä, aikana, jolloin melkein saattoi kuulla kuinka kasvien nesteet kihisivät, täytyi haaveellisimmankin rakkauden käydä tuliseksi. Keväällä ja alkukesällä oli ilma Talbothaysissa ollut raikas, mutta nyt se oli tukahuttava ja muuttumaton. Ei ollut satanut pitkään aikaan. Maantie pölysi ajaessa kauheasti. Lehmät juoksivat kuin hullut kärpästen ahdistamina. Meijerinhoitajalla oli paidan hihat käärittyinä maanantaista lauantaihin, ikkunat sai olla auki, mutta ilma pysyi sittenkin kuumana, jolleivät ovetkin olleet selällään; keittiössä olivat kärpäset laiskoja ja tuttavallisia, kaikkialla niitä liikkui, tyttöjen käsilläkin. Puhuttiin vain auringonpistosta; voin valmistaminen ja varsinkin säilyttäminen saattoi meijeriväen epätoivoon.
Lehmät lypsettiin niityllä, käyttämättä niitä ollenkaan pihassa. Pitkin päivää eläimet pyörivät puiden varjossa aurinkoa piilossa. Lypsyaikaan eivät ne pysyneet paikoillaan, sillä lukemattomat kärpäset ahdistelivat lakkaamatta.
Muutamana iltana sattui neljä, viisi vielä lypsämätöntä lehmää seisomaan muusta karjasta erillään pensasaidan nurkan takana, niiden joukossa Omena ja Vanha Kaunikki, jotka pitivät enimmän Tessin lypsytavasta. Kun Tess nousi jakkaraltaan saatuaan lehmänsä lypsetyksi, niin Angel Clare, joka hetkisen oli häntä katsellut, pyysi hänen lypsämään mainitut lehmät. Hän myöntyi hiljaa ja riensi jakkara ja rainta kummassakin kädessä lehmiä kohti. Kohta alkoi kuulua maidon ropinaa, ja Angel päätti mennä Tessin luo lypsämään muuatta jäykkämaitoista lehmää, sillä nyt hän oli siihen yhtä kykenevä kuin meijerinhoitaja itse.
Miehillä ja moniailla naisilla oli tapana lypsäessään nojata otsaansa lehmän kylkeen ja katsoa kiuluun. Mutta jotkut, varsinkin nuoremmat, istuivat syrjittäin, nojaten poskeansa lehmään. Näin teki Tesskin, katsellen lypsäessään kauas nurmen laitaan miettivän näköisenä. Niin hän nytkin istui, ja aurinko paistoi hänen punervaan pukimeensa ja valkoiseen vaatehattuunsa ja poskeensa, mikä kuvastui kohokuvajalokiven tapaisena lehmän ruskeata kylkeä vasten.
Hän ei tiennyt, että Clare oli seurannut häntä ja lehmänsä vieressä häntä katseli. Hän istui tavattoman hiljaa, aivan kuin haltioissaan; silmät olivat auki, mutta eivät nähneet mitään. Taulussa ei mikään liikkunut, lukuunottamatta Vanhan Kaunikin häntää ja Tessin valkoisia käsiä, jotka säännöllisesti kuin suonen tykytys menivät ylös ja alas.
Kuinka rakkaat Tessin kasvot olivat hänelle! Ei niissä ollut mitään yli-ilmaista, ne hehkuivat todellista elämää, nuorekasta lämpöä. Ja suun kaarevuudessa tämä ilme kohosi korkeimmilleen. Oli hän nähnyt yhtä syviä ja puhuvia silmiä ennenkin, kenties yhtä viehkeitä poskia, yhtä sulavasti kaartuvia kulmakarvoja, kenties yhtä soman leuan. Mutta semmoista suuta ei hän ollut koskaan nähnyt. Nuoreen mieheen, jonka suonissa oli vähänkin tulta, teki tuo hentosesti ylös pyöristyvä ylähuuli hurmaavan vaikutuksen. Kun hän katsoi hänen huuliaan ja hampaitaan, niin hänelle johtui mieleen tuo vanha Elisabetin aikuinen vertaus lumella täytetyistä ruusuista. [Viittaus kuningatar Elisabetin (1558-1603) aikuisten runoilijain tyyliin.] Tyttöön rakastuneena hän olisi saattanut sanoa niitä täydellisiksi. Mutta ei — eivät ne olleet täydelliset. Ja juuri tuo vähäinen epätäydellisyys, mikä oli niin lähellä täydellisyyttä, antoikin niille omituisen tenhonsa, koska se juuri teki ne inhimillisiksi.
Niin monesti oli Clare näitä huulia tutkinut, että hän saattoi kuvailla ne mielessään milloin hyvänsä. Ja kun ne nyt taas olivat hänen edessään elämän hempeä uhkuvina, niin koko hänen olemuksensa sylkähti omituisesti, jokainoa hermo värähti mistä kuitenkin oli seurauksena, kaiketi jonkun salaperäisen fysioloogisen prosessin vaikutuksesta, että hän — aivasti.
Silloin Tess huomasi Claren olevan lähimailla ja häntä katselevan, mutta hän ei tahtonut sitä osottaa muuttamalla asentoaan, vaikka unelmoiva ilme hävisi tuota pikaa hänen kasvoiltaan, ja terävä silmä olisi helposti huomannut hänen poskiensa ruusunpunan syvenevän ja sitten taas vaalenevan, kunnes jälellä oli vain heikko rusotus.
Ei haihtunut tunnelma, joka taivaisen ilmestyksen tavoin oli Claren vallannut. Kaikki varomis- ja pidättymispäätökset ja pelot karkasivat mielestä kuin lyödyt pataljoonat. Hän hypähti ylös rahiltaan, heitti raintansa lehmän potkaistavaksi, jos se oli semmoisella päällä, riensi kaihottunsa luo, lankesi polvilleen hänen viereensä ja sulki hänet syliinsä.