Tess oli kuin puusta pudonnut ja antautui vastustamatta hänen syleilyynsä. Nähtyään että se oli todella hänen mielitiettynsä eikä kukaan muu, hänen huulensa avautuivat, ja hän vaipui hänen syliinsä hetkellisen ilon vallassa, ja rinnasta laukesi hurmaantunut huudahdus.
Angel oli jo aikeessa suudella tuota liian kiehtovaa suuta, mutta malttoi mielensä.
— Suo anteeksi, armas Tess! hän sanoi hiljaa. Minun olisi pitänyt kysyä lupaa. En tiennyt mitä tein. Ei ollut aikomukseni olla omavaltainen. Jumaloin sinua, armahin Tess, rakastan sinua vilpittömästi!
Vanha Kaunikki katseli tällä välin ihmeissään ympärilleen ja nähtyään vierellään kaksi henkilöä — yksihän siinä ijankaiken oli ollut — potkaista riuskautti toisella takajalallaan.
— Se on vihoissaan — ei se ymmärrä mitä meillä on mielessä — kunhan ei kaataisi raintaa! huudahti Tess kokien hiljaa irtautua. Hänen silmänsä seurasivat lehmän liikkeitä, mutta hänen sydämensä oli Claressa ja hänen rakkaudentunnustuksessaan.
Tess nousi istuimeltaan, ja he seisoivat vieretysten, Claren käsi hänen vyötäröllään. Tessin kauas tähtäävät silmät alkoivat äkkiä kyyneltyä.
— Mitä sinä itket, armaani? kysyi Clare.
— Voi, enpä tiedä itsekään, mutisi hän surumielisenä.
Kun Tess selvemmin näki, missä asemassa hän oli, niin hänet valtasi levottomuus ja hän koetti päästä erilleen.
— Tess, nyt viimeinkin olen sinulle tunteeni ilmaissut, sanoi Clare omituisesti tuskasta huoahtaen, mikä osotti, että sydän oli vienyt järjestä voiton. — Ei minun tarvitse sanoa, että rakastan sinua lämpimästi ja vilpittömästi. Mutta en sano nyt enempää — se koskee sinuun — olen yhtä hämilläni kuin sinäkin. Ethän toki ajattele minun käyttäneen turvattomuuttasi hyväkseni, ethän toki pidä minua liian hätäisenä ja ajattelemattomana?